Tulen kaiku 11/15

Tuhkaa

Roin oli herännyt aikaisin, lisännyt puita takkaan, käynyt syömässä puuroa yötalon vierastuvassa ja palannut sitten huoneeseensa. Puuro oli ollut juuri sopivan mittainen tulen reipastua. Hän istui ja tuijotti.

Se oli vaikeampaa kuin yöllä. Hän sai kyllä kiinni liekeistä, mutta oli kuin häntä olisi työnnetty kohti etelää. Tunne oli samanlainen kun kävelee jyrkkää mäkeä sivusuunnassa: joka askelmalla täytyy taistella vastaan, ettei löydä itseään lopulta mäen alta. Jokin työnsi… tai jokin veti.

Viima oli sanonut että Talven valtakunnassa kaikki oli aina tännepäin. Mutta tämä ei ollut. Poispäin oli helppo katsoa, kevyttä oli nähdä etelän valtakuntien liekkeihin. Suuren joen maassa sodittiin. Jossain sodittiin aina, Roin tiesi. Hurmevuosista oli jälkeenpäin sanottu, että siinä oli viimeinen suuri sota jonka ihmiset kävisivät. Niin oli sanottu kolmen vuoden ajan, kunnes Koston kirves oli kohonnut Syvälahden salomailla, Nauhakankaan kimil-kaivokset tuhottiin, ja Kolmen kuninkaan marssi alkoi. Jossain sodittiin aina.

Keratessa oli käynnissä sadonkorjuu. Syrjäisen maan vuodenkierto oli eri tahdissa kuin muualla, ja siellä kylmät sateet tulivat kun toiset valmistautuivat kesään. Etelässä liekkeihin oli tarkempi tarttua. Se ei kuitenkaan riittänyt Roinille. Hänen oli nähtävä mihin halusi, ei mihin rinne häntä vietti. Hän lähti matkaamaan kohti pohjoista.

Se oli kuin olisi kävellyt päin puhuria. Mitä lähemmäs pohjoista hän pääsi, mitä lähemmäs kaamosta ja Talven erämaata, sitä kompuroivampaa oli hänen näkemisensä. Ja Roin antautui virran vietäväksi. Näytä sitten missä rinteen juuri on, hän ajatteli. Ja hän ui liekistä liekkiin, ensin kohti etelää, sitten pikku hiljaa itään kääntyen. Kohti Koillisrantaa. Roin lakkasi kellumasta ja oli jälleen yötalon huoneessaan. Ei, Koillisrannalle hän ei menisi. Siellä… Koillisrannalle hän ei palaisi enää koskaan. Pimeä ikkunan takana oli vaihtunut siniseen hämärään.

Roin katsoi tulesta kohti Talven tupaa. Tasanteella paloivat nuotiot. Hile ja Kuura olivat juuri lisäämässä niihin puita. Eteisessä paloivat samat muutama kynttilää pienellä kivipenkillä ja kourallinen lisää lampeteissa seinillä kuten tähänkin asti. Roin työntyi saliin. Kuningas istui tuolissaan ja takka leimusi hänen takanaan. Kuningas nojasi polviinsa ja pohti suoristetut sormet yhdessä huulta vasten. Ja silloin Roin tiesi, että kuningas todella oli selvillä mikä Harrin toive tulisi olemaan. Kuningas oli tiennyt ennalta Mishan toiveen. Ja hänen toiveensa. Kuningas Talvi tietää kaiken. Sillä kuningas Talvi näkee kaiken. Roin olisi voinut vaikka vannoa, että Talvi katsoi suoraan siihen soihtuun, josta hän salia tarkkaili. Ovi kolahti.

”Harr Berinpoika Varisvaaralta!” kuningas toivotti tulijan sisään, ”Tervetuloa Talven tupaan. Sinä tulit pyytämään minulta lahjaa?"
Harr asteli vastaamatta puoliväliin salia ja pysähtyi sitten. Hänessä ei ollut ylpeyttä, pikemminkin uhmaa. Ikävä tunne Harrin iltaisesta uhoamisesta muistutti Roinia itsestään.
"Tulin", Harr vastasi. ”Tulin pyytämään. Mutta en lahjaa. On nimittäin niin, että meilläpäin jokainen lapsi tietää tarinan Talven valtakunnasta ja Talven kuninkaan hovista. Olen täällä oloni aikana huomannut, etteivät monetkaan tarinoiden asiat pidä paikkaansa. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Kun tarinassa sanotaan, että Talven valtakunnasta pohjoiseen on Vuori, ja sen takana Viimeinen Yö, se on eittämättä totta.”
”Miksi niin luulet”, kysyi kuningas lempeästi. ”Miksi se seikka olisi totta?”
”Pelkäsin pitkään jahtaavani väärää toivoa. Mutta kun vartijat pysäyttivät meidät erämaassa, Viima uhkasi, että ellemme tottelisi, matkamme jatkuisi Yöhön.”
Roin muisti sen, ja totta se oli. Harr vaikutti jähmeältä, mutta juron ja kookkaan ulkokuoren päällä oli terävä pää.
”Ja siinä on minun pyyntöni, kuningas Talvi. Että kerrotte minulle tien Yöhön. Minä tiedän, että sellainen on.”
”Mitä sinä tekisit Yössä? Mikään ei elä siellä. Vain Hän kulkee tuhkavainioilla pimeydessä. Yllä kaartuu tähdetön taivas. Siellä ei ole sinulle mitään.”
”Väärin”, Harr jyrähti. ”Siellä on minulle kaikki. Täällä minulle ei ole enää mitään. Kvinnin Hän minulta vei, turhaan. Ennen aikaansa. Ja minä aion panna hänet tilille siitä.”
”Juokset varjon perässä. Kukaan ei palaa niiltä kedoilta, eikä Hän vastaa kenellekään. Hän ei päätä päivien määrää. Eri liekit palavat eri ajan, toiset pidempään, toiset nopeammin. Ei huoneen pimeys sammuta kynttilää, vaikka kynttilän sammuttua tuleekin pimeä.”
Roin ajatteli, ettei vertaus ollut paras mahdollinen, kun hän oli omin silmin nähnyt, miten pimeys sammuttaa kynttilän.
”En pyydä sinua unohtamaan häntä. Pidä Kvinn sydämessäsi, ja kerro hänen tarinansa jokaiselle joka vastaan tulee ja suostuu sen kuuntelemaan. Niin voit vaalia hänen liekkiään. Mutta pyydän, älä kulje tuhkaniityille ennen omaa aikaasi. Hän ei sinulle vastaa. Eikä kukaan kohtaa Häntä ja palaa takaisin.”
”Tämä on ainoa, mitä minulla on jäljellä”, Harr sanoi ja puri hammasta. ”Ei mainetta, ei kunniaa, ei kotia tai omaisuutta. Ei ketään. Vain kysymys Hänelle. ’Miksi?’ Kerro minulle tie.”

Harr puristi kätensä nyrkkiin ja astui muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän alkoi karjua vaatimustaan. Tuoli kaatui Roinin pompatessa pystyyn. Hän veti saappaat jalkaansa ja säntäsi ulos.

Roin juoksi ulos yötalosta ja halki kylän kohti Talven tupaan vieviä portaita. Pyry puhdisti lyhtyä pitelevän vaeltajan patsasta lumesta ja tervehti iloisesti Roinin nähdessään. Tervehdys joka Roinin suusta tuli, ei ollut edes kunnolla kokonainen sana. Hän lähti kiipeämään portaita.

Ne olivat helpommat nyt, kun ne oli muutamaan kertaan kulkenut, mutta hyvin nopeasti juoksu muuttui hölkäksi ja hölkkä edelleen ripeiksi askeleiksi. Neljännestiiman noustuaan hän näki Viiman kulkevan edellään. Tämä kuuli Roinin tulevan ja kääntyi, huomaten saman tien jonkin olevan vialla.
”Harr”, Roin sanoi saadessaan Viiman kiinni. Mitään kysymättä Viima lähti juoksemaan portaita ylöspäin. Roin yritti pysytellä mukana.

Kun he saapuivat saliin, olivat Hile ja Kuura jo kuninkaan luona. Tämä istui tuolissaan päällisin puolin kunnossa. Mutta kaksi pöydistä oli kaatunut, kynttilät sinkoilleet ympäri huonetta, penkit kumollaan ja yksi tuoleista särkynyt. Viima harppoi kuninkaan luo.
”Minä olen ihan kunnossa, Roshua”, kuningas sanoi ja nosti kätensä. ”Ei hän koskenut minuun.”
Viima kirosi. Roin sai osansa tämän vihaisista katseista, samoin kuin kaatuneet pöydät ja penkit.
”Missä hän on”, Roin kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”En saanut häntä hylkäämään ajatusta”, Talvi sanoi. ”Tiesin etten saisi, mutta minun piti yrittää. Hän on ollut niin pitkään murheen kalvama, ettei hänellä ole enää muuta. En usko että vastauksella on enää mitään merkitystä. Vain kysymyksellä on väliä. Viimeisellä kysymyksellä. Ensimmäisellä kysymyksellä.”
Roin vilkaisi takan vasemmalla puolella olevaa ovea, josta pimeänpedot olivat tulleet. Hän oli tiennyt jo jonkin aikaa. Tulivahdista asti.
”Ei”, Talvi sanoi ja katsoi tiukasti Roinia. ”Anna hänen mennä. Sinä et voi enää auttaa ystävääsi. Pitkään sinä olet yrittänyt, turhaan. Sinä et saa häntä enää kääntymään. Et saa enää muutettua sitä, mikä on. Anna olla.”
Mutta Roin ei kuunnellut. Hän otti soihdun lähimmästä pylväästä ja syöksyi käytävään.

Kapea käytävä jatkui ensin suorana niin pitkään että takana oleva oviaukko oli vain pieni piste pimeydessä. Sitten se kääntyi äkisti vasempaan. Se laski loivasti ja kääntyi nopeasti kahdesti oikeaan. Jälleen tasoituttuaan se lähti kaartamaan kohti vasenta, enemmän pohjoisen suuntaan. Ja muutaman mutkan jälkeen Roin ei ollut enää varma mihin suuntaan hänen pieni soihdulla valaistu pätkänsä maailmaa kulki.

Käytävä kiertyi ja kaartui, nousi ja laski, kunnes Roin ei tiennyt enää, oliko alempana vai ylempänä kuin Talven tupa. Muuratut seinät vaihtuivat paljaaksi kallioksi, laatoitettu lattia sileäksi kiveksi. Hän ei tiennyt enää matkaa, ei aikaa. Oliko takan lämmöstä kulunut silmänräpäys vai vuosisata, tiima vai ikuisuus. Ja tunneli kiemursi vasempaan, oikeaan, itsensä kiertäen ja nousten korkeuksiin vain syöksyäkseen syvyyksiin. Louhittu kallio rosoni, tumma kivi muuttui soihdun valossa harmaaksi.

Roin huohotti. Hän oli juossut Hurmevuosina peninkulmien matkoja raskaassa varustuksessa, taistellut päiviä. Siitä oli vuosia, mutta silti. Ei hän voinut olla kaukana, ei ollut voinut kulua kauaa. Soihtu kuluttaa ilmani, Roin ajatteli. Se vaikutti järkevältä. Tai ehkä hän oli juossut vuosituhannen, maailman ääreen, tähtien taa. Se vaikutti yhtä lailla uskottavalta.

Hän yritti nähdä soihtunsa tulesta juostessaan. Hän näki häiveitä, uiskentelevia muotoja. Hän näki aurinkoisen rannan, viljavat vainiot, vartiotornin jyrkänteellä ja pienen hiljaisen kylän jossa kerran virtasi veri. Ei sinne. Väärä suunta. Hän oli kompastua ja törmätä äkkinäiseen mutkaan. Hän loikki liekistä liekkiin, elämästä elämään, yritti kohti pohjoista. Mutta matka oli hidasta liitää yli peltojen ja salomaiden, ohittaa kaupunkeja. Hän yritti kohdistaa ajatuksensa äärimmäiseen pohjoiseen. Hän ei päässyt edes erämaahan asti. Pohjanhovin majatalo, heidän viimeinen yöpymispaikkansa ennen erämaan vaellusta, talonpoika ruokkimassa hevostaan tallin hämärässä, metsästäjä odottamassa jahtiseuruettaan, joukko Talven lapsia seuraamassa harmitonta vaeltajaa, Talven lapsia nuotiolla, hän kompuroi epätasaisella lattialla, vartiotorni jyrkänteellä, EI!

Hän katsoi suoraan liekin läpi, Talven valtakunnan pohjoisimmasta kohdasta lähtevään käytävään, hän katsoi syvemmälle ja pidemmälle, ja hän juoksi.

Hän löysi Harrin liekin pimeydestä, miehen seisomassa uhmakkaana soihtu kädessään, vastassaan valtava musta varjo. Harr puhui äänettä, aneli, kirosi, huusi ja teki kauppaa.

Varjo liikahti.

Harr lyyhistyi, putosi polvilleen ja samaa tietä maahan. Roin huusi ja juoksi.

Tulen kaiku 10/15

Kun Roin tiesi miten katsoa, hän pääsi pian helposti näkemään liekistä toiseen. Hän vaihtoi tulesta tuleen, kynttilästä kynttilään, soihtuun. Talven tuvan ovet olivat kiinni, mutta olivat vain ajan kysymys, kun Roin päätti uskoa kuningasta tämän sanottua, etteivät ne olisi este.
”Ei sinun tarvitse löytää reittiä”, Talvi sanoi Roinin kuvajaisessa, jossa he istuivat takan ääressä. ”Riittää, että tiedät missä tuli on. Lopulta sinun ei tarvitse edes tietää.”
Ja Roin etsi pimeästä ovien toista puolta, kaivoi heijastusta tulesta ja kun lopulta löysi eteisen kynttilät, oli kuin savuverho olisi hälvennyt silmien edestä. Sama uudestaan, ja hän oli tasanteen reunan nuotiossa. Oli jo pimeä ja satoi hiljaksiin lunta. Mutta hän ei tuntenut kylmyyttä, ainoastaan suuren takan lämmön. Hän kiisi alhaalla odottavan Talvikylän sydäntulen hiillokseen, vaihtoi lähimpään pylvään päässä palavaan tuleen, suuntasi seuraavaan, huomasi kynttilän talon ikkunalla--
”Ei sinne”, Talvi sanoi, mutta Roin ei tempautunut takaisin omaan liekkiinsä. ”Ei sisälle, ellei tuli itse pyydä.”
Roin vaihtoi suuntaa. Nuotiolla istui väkeä, osa lämpimiin matkaviittoihin pukeutuneita. Yksi puhui, mutta Roin ei kuullut mitä tämä sanoi. Hän jatkoi matkaa. Kylätalo. Siellä oli ollut suuri takka.
”Kylätaloon voit mennä”, Talvi sanoi. ”Samoin tupaani saat katsoa aina.” Roin mietti, näkikö kuningas saman mitä hän. Kylätalossa kävi vilske. Väkeä oli tungokseksi asti. Pöydät notkuivat ruokaa. Sydäntalven jälkeiset pidot. Sivummalla puolityhjän pöydän ääressä istui Harr. Muut pöydässä istuvat olivat toisessa päässä, erillään. Harr oli yksin ja tuijotti tuoppiinsa. Sitten hänen eteensä tuli Misha ja joku toinen. Harr nyökkäsi ja tulijat istuutuivat.

Roin jatkoi kylän tulesta toiseen lännen suuntaan. Pajoja, asuintupia, eläinsuojia. Hän kääntyi kohti etelää. Kohti erämaata, liekistä liekkiin. Eteläisellä portilla palavat tulet olivat kuitenkin viimeiset joihin hän näki. Hän yritti katsoa pidemmälle, halki erämaan, löytää Talven lasten leiripaikkoja, nähdä…

Turhaan. Talvikylän jälkeen oli vain pimeyttä. Vain talvea. Lunta ja kylmää.
”Kun harjaannut, et tarvitse kiinnekohtia. Kun harjaannut, et tarvitse palavaa liekkiä, liekki riittää”, kuninkaan ääni kantautui jostakin. Roin sulki silmänsä.
”Sinun pitää ensin saada kiinni elävien liekistä”, kuningas sanoi ja nousi. ”Sitten sinun pitää oppia etsimään liekki tyhjyydestä näkemättä siihen toisaalta. Kuin oven kanssa, mutta pidemmin. Vaativammin. Ja sinun pitää oppia tekemään kaikki tavallisesta tulesta. Takan tuli…”
Kuningas vaikeni.
”On helpompi”, Roin sanoi, kun loppua ei tullut. Kuningas nyökkäsi.
”Mene nyt. Tule takaisin kun taitosi ovat terävöityneet. Ja yritä saada ystäväsi luopumaan aikeestaan.”
”Harr”, Roin kysyi ja nosti tuolit takaisin pöydän ääreen.
”Niin.”
”Minä olen sitä yrittänyt koko matkamme ajan. Ja jo ennen sitä. Että hän unohtaisi asian ja jatkaisi elämäänsä. En usko että se onnistuu.”
”Menetys on joskus sellaista”, kuningas myönsi ja istuutui valtaistuimelleen. Roin nyökkäsi hyvästiksi. Hän oli puolivälissä rinnettä matkalla Talvikylään muistaessaan, ettei Harr ollut vielä ehtinyt esittää toivettaan kuninkaalle.

Hän löysi Harrin ja Mishan kylätalon hälinästä. Harr oli jos mahdollista tavallistakin jurompi. Lähestyvä huominen, Roin ajatteli. Onnellisuudesta yhä pakahtumaisillaan ollut Misha taas ei olisi millään malttanut lopettaa puhumista Talvikylän ihmeistä ja ihmisistä. Misha oli tavannut kaksikin seppää jotka olivat valmiit ottamaan hänet oppiinsa. Hän ei ollut varma pitikö hänen valita yksi, koska yhteisö tuntui ’kaikin tavoin yhteisemmältä’, kuten Misha yritti asiaa kuvata. Metalliseppien lisäksi ainakin yksi puuseppä oli sitä mieltä, että Mishan taidoista olisi hyötyä. Roin oli hyvillään nähdessään hänet niin iloisena. Misha oli tavallisesti enemmänkin vakava kuin synkkä, mutta selvästi jonkinlainen velvollisuuden varjo hänen päällään oli ollut.

”Menetkö sinä huomenna kuninkaan juttusille?” Roin kysyi lähtöä tekevältä Harrilta.
”Menen. Lähden kiipeämään kunhan pimeä taittuu.”
”Mitä jos hän neuvoo sinulle tien? Tai entäs jos ei?”
”Jos tie on olemassa, hän sen minulle neuvoo”, Harr murahti ja sanojen varmuus kuulosti Roinista pelottavalta. ”Mikäli ei, minä keksin kyllä jotain.”
”Jos sinä löydät tiesi Viimeiseen Yöhön, mitä siellä teet? Luuletko että Hän neuvottelee kanssasi? Ei kukaan ole koskaan palannut.” Roin tiesi sanojensa olevan turhia. Ne oli sanottu jo monesti aiemmin.
”Hän saa luvan kertoa, miksi silloin oli Kvinnin aika lähteä. Muuta en tarvitse. Ei kukaan ole palannut, se on totta. Mutta eipä moni ole omin jaloin Hänen luokseen kävellytkään.”
Sitten Harr meni. Roin jäi vielä pöytään istumaan. Misha kertoi lisää kylän väestä.

Vähän myöhemmin Viima tuli sisään kylätalon ovesta. Hän istui ensin toisessa pöydässä, kunnes joku hänen pöytäseurueestaan näytti Roinin ja Mishan myös istuvan salissa. Viima tuli heidän luokseen.
”Mitenkäs ruoka maittaa?”
Roin oli syönyt lanttulaatikkoa, naurismuhennosta, käristettyä hirveä, pitkään kypsytettyä kinkkua, säilöttyjä kaloja mausteliemessä, uuniperunoita, kokonaisena keitettyjä sipuleita, punajuuria ja juustoa. Tai ne hän muisti syöneensä, vaikka ruokalajeja oli ollut varmasti kolmatta kymmentä. Misha nyökytti kysymykselle. Roin osoitti tyhjää paikkaa pöydässä ja söi suunsa tyhjäksi.

Misha jäi syötyään vielä hetkeksi pöytään. Hän kyseli Viimalta muutamia asioita kylästä ja sepistä, ja Viima vastaili suoraan. Ei, Mishan ei tarvitsisi valita yhtä seppää. Kyllä, myös viljelylaaksossa oli muutama pieni paja, mutta niissä lähinnä ylläpidettiin kalustoa. Juu, sekin. On. Ei. Kannattaa kysyä heiltä huomenna.

Kun Misha lähti, Roin ja Viima istuivat hetken hiljaa. Roin söi viimeiset murut lautaseltaan ja alkoi sitten sulatella oluella. Hänen vatsansa oli täysi. Hän ei ollut edellisenä päivänä uskaltanut syödä niin paljon kuin olisi halunnut, ja päivä oli mennyt ilman ruokaa. Nyt hän ei säästellyt itseään.
”Mishan toive on kunnioitettava”, Viima sanoi. ”En ole koskaan nähnyt Sumusaarten tuhkaterästä.”
Roin nyökkäsi.
”En minäkään”, hän sanoi. ”En ole varma, onko Mishakaan. Ehtookuninkaan vuosista on sukupolvia. Taito katosi kauan ennen Mishan aikaa, enkä tiedä onko tuhkateräksestä taottuja teriä enää jäljellä. Minä uskoin pitkään, että ne ovat tarua. Uskoin, että Misha metsästi aaveita samalla tavalla kuin Harr. Vasta kun näin sinun tuhkateräsi, uskoin. Mutta minä en koskaan muista kuulleeni legendoissa, että tuhkateräs hehkuisi pakkasta samalla tavalla kuin sinun tekee. Enkä muista kuulleeni, että niihin olisi ollut samanlaista henkilökohtaisuutta kuin teillä on. Mutta kuka tietää mitä tarinoissa on säästynyt.”
”Kun Keskikesän päivä tulee, Talven lapset etsivät jokainen oman tuhkakivensä. Siitä seppä tekee terän. Jokainen tuhkakivi on jonkun oma, ja siksi niistä tehdyt terät ovat myös omia. Minun teräni ovat…” Viima selitti, katsoi poispäin aivan kuin jokin olisi kiinnittänyt hänen huomionsa ja jatkoi katsomatta takaisin, ”erilaisia.”
”Johtuuko se siitä että olet”, Roin aloitti ja katui saman tien että oli edes kysynyt, sillä hän ei keksinyt kohteliasta tapaa jatkaa. Syteen tai saveen. ”Muualta?”
”Ei. Tai ehkä. Ei. Ei varsinaisesti. En tiedä. Otatko vielä?”
Roin nyökkäsi, ja Viima otti hänenkin kuppinsa hakeakseen lisää juotavaa.

Kun he myöhemmin astuivat ulos kylätalosta, oli pakkanen entisestään kiristynyt. Ei se edelleenkään ollut mitään verrattuna erämaan kylmyyteen. Lumisade oli lakannut. Tähdet tuikkivat taivaalla. Ei vieläkään revontulia, Roin ajatteli.
”Samaa reittiä me tänne tulimme, vaikka eri tietä”, Viima sanoi ja veti vihreän ja harmaan kirjavia tumppuja käteensä. ”Minä tulin isäni kanssa idän kauppatietä ja te erämaan halki, mutta molemmat tulimme tuota seuraten”, hän sanoi ja osoitti taivaalle. ”Taivaannaulan reittiä.”
”Me kutsumme sitä Pohjannaulaksi”, Roin sanoi.
”Tietysti. Mutta täällä siinä nimessä ei olisi paljoakaan järkeä.”
”Miksi isäsi toi sinut tänne?” Roin kysyi.
”Hänellä ei ollut oikein muita vaihtoehtoja. Kai. En ehtinyt kysyä.”
Viima niiskautti. Kylmästä.
”Minä en juurikaan muista isääni. Vielä vähemmän äitiäni. Muistan vain että he olivat lämpimiä ja rakastivat minua yli kaiken. En muista kuka olin tai keitä he olivat etelän valtakunnissa. Eikä minun tarvitse tietää heistä enempää. Minä tiedän että he olivat isäni ja äitini ja että he rakastivat minua hyvin paljon. Enkä minä välitä tietää kuka olisin jos en olisi koskaan tullut tänne. Tiedän että nimeni on Roshua. Mutta niin kauan kuin muistan, olen ollut Viima. Ja vain sillä on väliä.”

Viima saattoi Roinin yötalon ovelle. Kynttilät tuikkivat ikkunoista ja Marje vilkutti yhdestä. Viima vilkutti takaisin.
”Roin”, hän sanoi kun tämä alkoi nousta portaita ovelle. ”Muista ettei sinun aina tarvitse tietää mitä olisit tai olisit voinut olla, jos asiat olisivat toisin. Ei sinun tarvitse tietää mihin valitsemasi tie tai teot johtavat. Kunhan tiedät minne vievät ne tiet, joita et halua kulkea.”
Sitten Viima lähti.

Marje koetti vielä tarjoilla Roinille jotain pientä illallista, mutta ymmärsi kyllä kun Roin kertoi olleensa kylätalossa syömässä. Suuren mukillisen glögiä ja pähkinäkulhon hän lopulta suostui ottamaan mukaan huoneeseensa. Painaessaan oven takanaan kiinni ja alkaessaan riisuutua ylimääräisistä vaatteistaan hän huomasi miten väsynyt todella oli. Mutta hän tiesi myös, että vielä ei ollut aika nukkua. Hän vilkaisi takkaa, johon joku oli juuri lisännyt puita. Hänellä olisi tehtävää.

Myöhään yöhön hän tuijotti tuleen, etsi ensin tien liekkien läpi kuten Talven tuvan tulisijasta ja oppi nopeasti, ettei se ollut juurikaan erilaista pienestä tavallisesta takasta. Hän leikitteli pitkin Talvikylää, kävi kääntymässä viljelylaaksoon johtavan polun päässä, mutta palasi takaisin huomatessaan ettei se ollut valaistu. Ei vielä sinne. Lähellä polun päätä ylärinteessä kasvoi suuri talvipuu. Sen valkoiset lehdet olivat pudonneet talveksi, mutta oksilla notkuva lumi sai sen näyttämään siltä miltä talvipuut kesällä näyttivät. Siitä nimikin kai tuli, Roin ajatteli. Puun juurella paloi suuri tuli, ja sen ympärillä istui hiljalleen iltaan harveneva joukko väkeä. Joku kertoi tarinaa, mutta Roin ei aivan kuullut sanoja. Hän yritti saada otetta nuotiolla istuvista, sitten kylän teillä kävelevistä ihmisistä, mutta elävät liekit eivät olleet niin helppoja. Kuningas oli sanonut että isommat tulet olivat helpompia. Koskiko sama ihmisiä? Mutta hän oli lopulta katsonut pienen kynttilän liekin läpi isompien sijaan. Hän lopetti yrittämästä tarttua ihmisiin, ja etsiytyi erämaan reunalle, sinne missä kylän valot vaihtuivat metsän pimeyteen. Hän yritti nähdä liikettä, jänistä, oravaa, mitä tahansa. Metsä kuitenkin nukkui. Hän palasi takaisin kylään. Eläinsuojien eläimet eivät olleet pieniä, mutta hän yritti silti. Näkeminen ei ollut yhtään helpompaa kuin ihmisten tapauksessa. Jossakin talossa oli varmasti kissa. Jos hän ihan vähän kurkistaisi… Sitten hän muisti lyhteet. Niissä ei ollut edellisenä päivänä ollut yhtään lintua, mutta linnuille ne oli tarkoitettu.

Niissä ei ollut nytkään yhtään lintua. Mutta lähellä oli vaja, ja vajan katon rajassa pieni aukko. Roin tiesi mitä se tarkoitti. Hän keskitti suuntansa pimeän aitan kattohirsiin. Hän ei nähnyt sisään, mutta hän tiesi että jossain tuolla, jossain tuolla aivan kuten Talven tuvan eteisessä olleet kynttilät, jossain tuolla pimeydessä seinän takana… Ja hän sai kiinni nukkuvan linnun liekistä, niitä oli kymmeniä kylki kyljessä, pitivät toisiaan lämpiminä nukkuessaan. Eikä se ollut juurikaan erilaista tarttua elävään liekkiin. Roin siirtyi rivin päästä päähän, keskelle, viereen, takaisin toiseen päähän ja sitten takaisin ulos. Isompaa, nyt.

Roin näki tulesta tuleen kohti kylätaloa, näki matkalla kulkijan, askeleesta päätellen palaamassa pidoista täydellä vatsalla kohti omaa pirttiään. Roin yritti, ja se oli helpompaa kuin hän oli edes kuvitellut. Hän ei ymmärtänyt miksei ollut aluksi nähnyt ihmisten liekkeihin. Hän pani merkille missä kulkija oli, vaihtoi tulesta tuleen niin kauan että kulkija katosi hyvän matkaa näkyvistä ja keskittyi. Nyt, tuonne. Tuolla kulkija on, näkymättömissä, verhon takana. Ja sitten Roin oli siellä, kulkijan liekillä. Ja hän siirtyi kohti länttä, siihen kohtaan missä polku lähti viljelylaaksoon, ja vaikka hän ei koskaan ollut käynyt viljelylaaksossa eikä tiennyt miltä se näytti, hän päätti että pimeyden takana laaksossa oli oltava jonkun hereillä, tai ainakin joku tuli palamassa.

Ja sitten hän oli viljelylaaksossa, pienen talorykelmän pihaa valaisevassa tulessa. Talojen ikkunoissa tuikki valoja. Paja oli vaiennut, pienestä yhteissalista oli kulkijoita koteihinsa. Talojen takana aukesivat laakson laajat pellot, nyt tasaisina kenttinä pimeässä hiljaisuudessa, piilossa lumipeitteen alla odottamassa kevättä ja hetkeä uuteen syntymään ja alkuun.

Roin oli löytänyt viljelylaaksoon tietämättä tulta, johon yrittää. Matka halki pimeän oli ollut nopea ja hallitsematon, mutta lopputulos oli ollut oikea. Ja hän päätti yrittää ylittää erämaan.

Se ei ensin onnistunut, mutta kun Roin ymmärsi yrittää löytää askelmia erämaan matkalta, kulkijoita, nuotioita, kaikkea missä paloi liekki, hän lopulta pääsi aina erämaan eteläiselle reunalle asti. Pienen maatilan pihalla paloi nuotio, mutta ulkona ei ollut ketään. Ikkunat hehkuivat kutsuvasti, vaikka Roin ei tuntenut pihan pakkasta lämpimästään takan äärestä. Ei sisään, hän ajatteli, ja palasi lopulta huoneeseensa yötalossa. Hän kohensi vielä tulta ja siirtyi vuoteeseen. Aamu ei tulisi riittävän nopeasti.

Punalakkipäinen seurue, meteliä, konjakki. Tyhjä kortti sivuun, toinen ensin. Valmiiden pino kasvoi, aloittamattomien madaltui. Tyhjä kortti yritti välillä, mutta siirtyi aina ennen pitkää pois seuraavan alta. Tyhjä lasi. Täysi lasi.
”Metelin ei pitäisi juuri kuulua”, nainen sanoi.
Kortti oli jälleen vuorossa. Ja sitten se sysättiin odottamaan. Toinen tässä välissä. Savu nousi kiehkuroina hiipuvasta savukkeesta. Meripihkan värinen juoma tanssi hiljaa.

Tulen kaiku 9/15

Kekäleet

He olivat nostaneet pöydät ja penkit sekä järjestäneet ehjät kynttilät uudestaan pöydille. Kuura siivosi lattialle kaatuneen glögin jäänteitä. Kuningas Talvi seisoi takkansa ääressä ja tuijotti tuleen.

Poissa olivat harmaus ja raihnaisuus, poissa olivat kauhtuneet vaatteet. Vaikka Roin oli varma, että kuninkaan viitta oli sama kuin päivällä, se oli nyt syvän kirkkaan punainen ja sen kultaiset koristeet hohtivat kauniisti. Kuninkaan hiukset olivat valkoiset, pitkät ja tuuheat, samoin parta. Ryhti oli ylväs. Vanhalta mies edelleen näytti, mutta terveeltä. Ei ikälopulta.

Viima kävi läpi Talven lasten palauttamia tuhkateriä ja paketoi niitä takaisin liinan sisään. Hile sitoi Pyryn päässä olevaa haavaa. Ei se ollut paha, mutta oli vuotaessaan tahrannut Pyryn puseron. Huiville verta ei ollut paljoa ehtinyt sen pudottua päästä samassa myräkässä, jossa haava oli tullut. Huurteella oli kädessään pitkä jälki, joka näytti pahalta mutta ei ilmeisesti ollut. Huurre tökki tutkivasti ihoa haavan ympäriltä ja alkoi sitten sitoa haavaa. Roinin lonkkaa särki ja jokaisella jäykällä askeleella kivun kipinöitä sinkoili selkää pitkin ylös hartioihin saakka. Tuskin mitään vakavampaa, hän ajatteli. On tässä jo oppinut tunnistamaan oikean kivun. Hän käveli kuninkaan viereen.

”Vaarallinen leikki”, Roin sanoi. Kuningas tuijotti tuleen.
”Ei se ole leikkiä”, Talvi vastasi tuomitsematta syytöstä. ”Se on mitä on tehtävä.”
”Mitä tapahtuisi jos tulet sammuisivat?”
”En tiedä”, Talvi vastasi, mutta Roin kuuli että kuningas tiesi hyvin. ”Niin ei ole koskaan käynyt.” Se taas ei ollut valhe. ”Mutta sinä toimit hyvin, Tuleenpuhaltaja. Huomenna minä autan sinua näkemään liekkeihin. Nyt…”
Kuningas nosti katseensa ja kääntyi Talven lasten puoleen.
”Te toimitte esimerkillisesti”, hän lausui ja siinä, miten sanat kaikuivat salissa, oli kummaa voimaa. ”Pimeys on ajettu takaisin. Pian tulevat kirkkaat ja kuulaat talvipäivät! Kun kevät saa, te alatte valmistautua Keskikesän koitokseen. Ja vaikka auringon tuli silloin suojaa teitä, ei se tehtävä ole yhtään helpompi. Mutta nyt, antakaa merkki Talvikylään, että Yö on väistynyt. Siellä kaivataan lepoa. Myös me lepäämme.”
”Taatto”, Roihu korotti ääntään Talven lähtiessä kohti ovea. Kuningas pysähtyi kuuntelemaan. ”Pidetäänkö tulivartiota aamuun saakka?”
Talvi hymyili silmät sirrillään.
”Se ei ole tarpeellista. Talven tuvan tulet kestävät kyllä tästä aamuun.”
Roihu nyökkäsi, ja kuningas meni. Viima otti veitsinyytin kainaloonsa ja tuli Roinin luo.
”Hyvin tehty, Tuleenpuhaltaja”, Viima sanoi hiljaa. Roin nyökkäsi.
”Enhän minä tehnyt kuin--”
Viima nosti sormensa pystyyn.
”Mitä luulet, kuinka moni heistä aloittaa samoilla sanoilla?” hän kysyi heilauttaen päätään Pyryn luo kerääntyneitä ja hiljaa supattavia Talven lapsia kohti. Roin ei tiennyt.
”Jokainen. ’Enhän minä, kunhan…’, ’mitä nyt tuosta, vähän…’, aivan jokainen. En minä sanonut että sinä olisit tehnyt paremmin kuin muut. Minä sanoin että sinä teit hyvin. Te kaikki teitte. Sinä et mielestäsi kuin puhalsit tuleen. Unohdat kaiken mitä teit ennen sitä. Ja mihin sinä olisit puhaltanut, ellei Roihu olisi tuonut liekkiä? Miten Roihu olisi tuonut liekin, elleivät muut olisi raivanneet hänelle tietä? Mitä hyötyä liekistä olisi ollut, ellet sinä olisi puhaltanut, kun se meinasi kaikesta huolimatta hiipua?”
Roin ei sanonut mitään. Viima katsoi häntä tiukasti silmiin ja hymyili sitten.
”Hyvin tehty, Tuleenpuhaltaja.”

Viima kävi vielä Talven lasten luona ja sanoi näille jokaiselle erikseen jotain mitä Roin ei kuullut. Hän tiesi silti. Ja hän näki, että jokainen viidestä. Sitten Viima meni. Hile tuli Roinin luo.
”Me ajattelimme yhdessä, että kaikesta huolimatta pidämme tulivartion aamuun. Vähän niin kuin sillä tavalla ajatellen, että niin olisimme tehneet, elleivät ne olisi tulleet. Että ne eivät muuta meidän tapaamme toimia”, tyttö selitti. Roin nyökkäsi.
”Se taitaa sitten olla minun ja Huurteen aloitus”, hän sanoi. Nukkumisvuorossa olevat alkoivat kerätä ympäriinsä levinneitä olkia ja täkkejä vuoteeksi.

Tarjoilija otti maksun vastaan ja meni. Ulkona satoi räntää. Ovesta tuli sisään seurue punaiset lakit päässä, meteliä pitäen, takaosaan jatkaen. Tarjoilija vakuutti, että meteli ei kuuluisi oven läpi, eikä siis häiritsisi. Uusi kortti valmistui valmiiden pinoon, yksi palasi takaisin kynän alle mutta teki tilaa seuraavalle ennen kuin sai pinnalleen sanoja. Takahuoneesta kuului laulua. Hän kaivoi savukkeen taskustaan. Ei pitäisi, mutta eipä hän nykyään juurikaan. Hän kysyi elehtien luvan tarjoilijalta ja sytytti sen saatuaan.

Roin heräsi viimeisenä. Hän oli yksin salissa. Tulet paloivat edelleen reippaasti. Takkaan oli hiljan lisätty muutama puu.
”Huomenta”, kuului Viiman ääni ovelta. ”Lapset päättivät antaa sinun nukkua.”
Roin venytteli. Lantio oli parempi, kipu ei enää samalla tavalla salamoinut koko selkään. Askel oli aluksi vähän kankea, mutta vetreytyi kyllä. Viima tuli hänen luokseen.
”Osittain ehkä myötätunnosta kun nukuit niin sikeästi. Ajattelivat että olit ansainnut sen avusta. Osittain ehkä siksi että viimeinen siivoaa vuoteen pois.” Viima virnisti. ”Minä autan sinua. Kuningas pyysi ettet lähtisi ennen kuin hän on puhunut kanssasi.”

Misha pälyili epävarmana saliin tullessaan. Hän tunnisti tietysti kuninkaan jo kaukaa samaksi mieheksi jonka oli raihnaisena tavannut edellisenä päivänä. Hän oli kylässä kuullut että kuningas oli virkistynyt, ja että mitä se tässä tapauksessa tarkoitti. Siltikään hän ei ollut uskoa muutosta Talven olemuksessa. Kuningas istui tuolissaan yllään pitkä ja ohut tulipunainen takki, jonka liepeet oli koristeltu paksulla valkoisella turkiksella. Kuningas hymyili tulijalle ja levitti kätensä.
"Misha Keskiyö! Sumusaarten suurten seppien sukua. Tervetuloa Talven tupaan. Sinä tulit pyytämään minulta lahjaa?"
"Tulin, arvon kuningas", Misha sanoi astuessaan kuninkaan eteen. Talvi heilautti kättään vähättelevästi.
"Voit kutsua minua Talveksi, se kun on nimeni." Kuningas kehotti Mishaa ottamaan itselleen tuolin, ja niin nainen tekikin.
"Lahjani on aineetonta laatua", Misha aloitti. Kuningas Talvi otti paremman asennon ja nojautui kiinnostuneena lähemmäksi, aivan kuin kuullakseen tarkemmin. "Kuten sanoitte, olen seppien jälkeläinen, seppä itsekin. Sumusaarten seppien kädenjälki on haluttua kaikissa valtakunnissa. Kerrotaan jopa, että Sumusaarilla osattiin muinoin takoa tuhkaterästä. Ja totta se onkin. Ennen osattiin. Mutta se taito katosi, kun Ehtookuninkaan viha lankesi Sumusaarten ylle sukupolvia sitten."
"Liian moni tyttö menetti äitinsä ennen kuin taito ehti siirtyä seuraavalle polvelle", kuningas nyökkäili.
"Juuri niin. Äitini hartain toive oli, että vielä kerran Sumusaarilla taottaisiin jälleen tuhkaterästä. Hän ei sitä päivää koskaan nähnyt."
Kuningas oli vaiti.
"Minä haluan oppia. Toivoisin, että saisin jäädä Talven valtakuntaan oppimaan maailman mahtavimmilta sepiltä, miten tuhkaterästä taotaan. Että jonain päivänä voisin viedä taidon takaisin Sumusaarille, ja opettaa vuorostani taidon uudelleen. Toivon lahjaksi lupaa täyttää äitini hartain toive."
"Se on jalo toive", kuningas myönsi ja suoristi selkäänsä. "Sumusaarten tuhkateräs oli ainutlaatuista, ja on häpeä, että se taito hävitettiin väkivalloin. Talven teräs on ominaisuuksiltaan erilaista, mutta tekniikka on sama, ja siksi sovellettavissa. Minä annan sinulle tämän lahjan, Misha Keskiyö. Saat jäädä Talven valtakuntaan niin pitkäksi aikaa kuin tahdot tai on tarvis. Olet aina tervetullut takaisin jos lähdet. Ja kun jonain päivänä osaat taidon, saat viedä sen mukanasi ja palauttaa osaamisen Sumusaarille. Yhdellä ehdolla. Yhtäkään terää, jota et ole itsellesi takonut, et saa viedä pois Talven valtakunnasta."
Misha nyökkäsi.

Roin oli istunut sivussa Mishan toiveen ajan, mutta nousi kun tämä teki lähtöä.
”Minähän sanoin”, Roin onnitteli. Misha oli iloinen.
”Sumusaaret ovat kotini, mutta juuri nyt ikävä ei vaivaa minua. Täällä minä saan oppia ihmeitä. Talvikylän väki, Talven lapset, ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Viihdyn täällä varmasti.”
”Hyvä”, Roin sanoi ja taputti Mishan olkavartta. ”Onnea vielä kerran.”
”Tuletko alas kylään?”
”En vielä”, Roin vastasi. ”Kuningas haluaa puhua kanssani. En uskonut eilen, mutta yö muutti asioita. Hän sanoi, ettei voi toteuttaa toivettani, mutta lupasi miettiä. Ehkä hänen asiansa koskee sitä. Juuri nyt en ihmettelisi, vaikka Harrkin saisi toiveensa.”
Mishan epäilevä ilme paljasti tämän ajatukset.
”Joka tapauksessa, tulen myöhemmin. Etsin sinut sitten käsiini”, Roin sanoi.

Kun muut salissa olleet olivat menneet, puhutteli Talvi Roinia
”Lupasin pohtia asiaasi, ja nyt, virkeämpänä, se on minulle selvempi. Sinä et voi auttaa miestä unissasi. Hän ei ole jähmettynyt pääsemättä eteenpäin. Sinä olet. Hän on elänyt elämänsä toisen Tulen alla, tai tulee elämään. Sinun tekemisesi eivät häntä auta. Mutta ne voivat auttaa sinua ymmärtämään häntä. Tiedät mitä tarkoitan. Olet jo nähnyt unta pidemmälle kuin ennen, etkö vain?”
Roin nyökkäsi.
”Viime yönä se jatkui pidemmälle kuin koskaan aiemmin.”
Kuningas Talvi nojautui eteenpäin tuolissaan aivan kuin kertoakseen jotakin todella salaista.
”Sinulla on harvinaislaatuinen kyky, Tuleenpuhaltaja. Ei ainutlaatuinen, mutta harvinainen. Arvelin että sinulla olisi, ja siksi pyysin sinut tulivartiooni.”
”Kuka tahansa voi puhaltaa tuleen”, Roin sanoi. Viima oli sanonut että se oli ollut hyvin tehty, mutta kuka tahansa olisi voinut tehdä sen. Hän ei ollut tehnyt mitään erikoista.
”Totta. Mutta harvalle tuli puhaltaa takaisin. Ota minullekin”, Talvi sanoi ja heilautti kättään tuoleja kohti. Hän nousi valtaistuimeltaan ja käveli takan luo. Roin toi tuolin kuninkaalle ja toisen itselleen. He istuutuivat tulen ääreen.
”Muistatko, mikä oli ensimmäinen asia jonka sinulle tulesta kerroin?”
Roinin ei tarvinnut miettiä kauaa.
”Että minun pitää puhaltaa siihen”, hän vastasi. Kuningas heilautti kättään.
”Ei, ymmärsit kysymykseni väärin. Se oli ensimmäinen mitä sanoin. Mikä oli ensimmäinen asia jonka selitin?”
Sitäkään ei tarvinnut miettiä.
”Että niin kauan kuin Tulen kaiku kuuluu, voi sammunut tuli syttyä uudelleen ja kuollut liekki herätä uudelleen eloon.”
”Juuri niin. Että sinun pitää saada tuli näkemään, että sitä tarvitaan, ymmärtämään että sen pitää syttyä.” Kuningas hieroi kämmeniään yhteen. ”Tähän pystyy jokainen. Sinussa on se ero, että tuli vastaa sinulle. Kun sinä puhallat tuleen, et pelkästään saa sitä näkemään että sitä tarvitaan. Se yrittää saada sinut ymmärtämään että sinun pitää syttyä.”
Roin ei ymmärtänyt.
”Kun sinä puhalsit takan tulen uudelleen liekkeihin yöllä, mitä tapahtui?”
”Puut syttyivät. Kolme leiskahdusta. Ja…”
Roin vaikeni. Hän tuijotti tuleen ja mietti. Mitä oli todella tapahtunut? Hän oli nähnyt jotakin. Jotakin liekeissä.
”Luulin nähneeni hahmoja liekeissä. Ihmisiä. Mutta ei se voinut olla.”
”Se nimenomaan oli. Silloin, uudelleensyttymisensä herkimmällä hetkellä, Tuli yritti saada sinut ymmärtämään. Silloin Tuli puhalsi takaisin.”

Roin asteli kiihkeästi edestakaisin. Hän yritti saada kiinni kaikesta siitä mitä Talvi oli kertonut. Tuleenpuhaltaja, Tulenpuhaltama. Tulesta hän näkisi jokaisen muun tulen, Talvi oli väittänyt. Jokaisen hengen, jokaisen liekin. Hänen pitäisi vain katsoa ja antaa tulen puhaltaa. Roin pysähtyi.
”Miksi minä näkisin hänet? Sanoit itse, ja selvääkin se on, että hän on jossakin toisessa maailmassa, toisen taivaan alla. Ei hänen tulensa ole samaa liekkiä.”
”Ehkä”, Talvi sanoi ja nyppi takkinsa lievettä. ”Mutta ovatko asiat niin eri tavalla? Sanot etteivät siellä valoa tuo päreet ja kiteet vaan putket ja pallot. Mutta ihmiset ovat samanlaisia, tunteet ovat samanlaisia. Sataa lunta. Kuinka erilainen hänen liekkinsä voi olla?”
Roin mietti vastaväitettä. Pelkästään tämän taivaan alla ihmiset olivat niin erilaisia, etteivät he mitenkään voineet… Ja oli kuin Talvi olisi arvannut hänen ajatuksensa.
”Karaisissa puhutaan meripihkan sanoin, Sumusaarilla pisaroina. Kärkimailla sanat ovat kullasta, Roonussa hiekasta. Talven valtakunnassa puheessa kuuluu lumi. Mutta kaikki kansat kaikissa valtakunnissa puhuvat myös Tulen kieltä, sillä meistä jokaisessa palaa sama sen ensimmäisen taivaan tuli. Sinä tiedät sen. Me olemme kaikki samasta liekistä.”
”Aloitetaan jostain helpommasta”, Roin epäröi.
Talvi nyökkäsi ja osoitti Roinin tyhjää tuolia.

Roin tuijotti herkeämättä reippaasti palavan halon alla hehkuviin kekäleisiin. Lähes valkoisena sykkivää oranssia ja punaa mustien kohtien ympärillä. Talvi kohensi hehkua hiilihangolla ja nyt kirkkaus oli tasaisempaa. Roin katsoi hohteeseen, tarkasti, seurasi jokaisen kekäleen muotoja, katsoi syvemmälle hehkun läpi aina äärettömyyteen saakka.
”Palavat tulet ovat yksinkertaisempia”, Talven ääni sanoi jostain kaukaa vierestä. ”Suuremmat helpompia.”
Oli vain oranssia ja keltaista ja punaa, liekit värisivät silmien edessä kuin huntu, ei, kuin vesi pinnan alta katsottuna. Aivan niiden takana oli muotoja, uusia hiilloksia ja leiskuvia kieliä.
”Aurinkoa sinä et löydä”, Talven ääni kantautui muinaisuudesta, ”et nyt. Kuun liekki ei ole sen oma. Ensimmäinen taivas taas on liian kaukana.”
Hehku tykytti ajatuksia koputtaen ovea auki.
”Ei tästä tule mitään”, Roin sanoi ja käänsi katseensa. Hän kirosi.

Talven ei tarvinnut suostutella uudestaan. Roin istui itse takaisin tuoliin ja loi silmänsä takkaan, kunhan oli sadatellut hetken turhautuneisuuttaan. Hän mittaili tarkkaan valkohehkuisia hiiliä ja kuvitteli puhaltavansa niihin. Palavat tulet, Talvi oli sanonut, tarkoittaen tietysti muita kuin elävien liekkejä. Mutta mikä olisi tarpeeksi suuri? Talvikylän Sydäntulet olivat saaneet palaa aamuun, mutta olivat kyteneet jo, kun Roin oli aiemmin käynyt tasanteelta katselemassa alas keskipäivän hämärään. Eivätkä nekään tuntuneet tarpeeksi suurilta. Hän tarvitsi isompia liekkejä, tulta kuin meressä aaltoja, virtaavia... Roin räpäytti silmiään ja näki takan. Hän säntäsi ovelle ja jatkoi eteisestä suoraan ulos. Pihalla pakkanen herätti hänen keuhkonsa. Pimeä oli jo laskenut. Mutta ei, Revontulia ei näkynyt. Roin kirosi. Se siitä ajatuksesta.

Hän palasi takaisin sisään. Talvi ei ollut liikkunut tuolilta. Roin istui kuninkaan viereen.
”Suuren virran maassa palaa linna”, kuningas sanoi siirtämättä katsettaan liekeistä. ”Suuri linna joen vieressä kukkulalla. Seitsemän korkeaa tornia.”
”Katopuu”, Roin henkäisi. Hän oli ollut osallisena linnan piirityksessä Hurmevuosina. Ensimmäisessä piirityksessä, kun piiritetyt eivät vielä tienneet miten aiheuttaa jatkuvaa vahinkoa hyökkääjälle. Pattitilanne oli kestänyt lähes kaksi kuukautta. Myöhemmät olivat olleet lyhyempiä, sillä aina piirittäjä oli luovuttanut. Katopuun linna palaa. Siinä olisi suuri tuli. Mutta sinne oli satoja peninkulmia. Ei hän…

Roin katsoi liekkeihin. Hän tarkkaili niiden tanssia, niiden juurta hiilloksessa ja teräviä jatkuvassa liikkeessä olevia kärkiä. Hän pudottautui polvelleen ja puhalsi.

Puhallus oli vaimea ja lähinnä muodollinen. Eikä siitä ollut apua. Ei tulta tarvinnut puhaltaa sen itsensä takia, muistuttaakseen Roin oli ajatellut. Mutta takan liekit eivät vastanneet. Yöllä muodot olivat häilyneet yrittämättä heti roihun pinnan takana. Roihu, Roin ajatteli. Ja kuvitelmassa tyttö nosti kätensä hänen olkapäältään, veti kynttilän sytykkeistä ja katosi sen kanssa jonnekin pimeään saliin. Ja Roin näki.

Hän näki salin vastakkaisessa kulmassa olevan pöydän ja sillä palavan kynttilän. Mutta sali oli valaistu, sali oli turvassa ja sen takassa paloi tuli ja… Valtaistuin oli tyhjä, sillä kuningas Talvi istui takan ääressä tuolilla. Hänen edessään polvellaan oli… Roin säpsähti.
”Juuri noin”, Talvi sanoi tyytyväisenä. Roin huohotti.