Tulen kaiku 9/15

Kekäleet

He olivat nostaneet pöydät ja penkit sekä järjestäneet ehjät kynttilät uudestaan pöydille. Kuura siivosi lattialle kaatuneen glögin jäänteitä. Kuningas Talvi seisoi takkansa ääressä ja tuijotti tuleen.

Poissa olivat harmaus ja raihnaisuus, poissa olivat kauhtuneet vaatteet. Vaikka Roin oli varma, että kuninkaan viitta oli sama kuin päivällä, se oli nyt syvän kirkkaan punainen ja sen kultaiset koristeet hohtivat kauniisti. Kuninkaan hiukset olivat valkoiset, pitkät ja tuuheat, samoin parta. Ryhti oli ylväs. Vanhalta mies edelleen näytti, mutta terveeltä. Ei ikälopulta.

Viima kävi läpi Talven lasten palauttamia tuhkateriä ja paketoi niitä takaisin liinan sisään. Hile sitoi Pyryn päässä olevaa haavaa. Ei se ollut paha, mutta oli vuotaessaan tahrannut Pyryn puseron. Huiville verta ei ollut paljoa ehtinyt sen pudottua päästä samassa myräkässä, jossa haava oli tullut. Huurteella oli kädessään pitkä jälki, joka näytti pahalta mutta ei ilmeisesti ollut. Huurre tökki tutkivasti ihoa haavan ympäriltä ja alkoi sitten sitoa haavaa. Roinin lonkkaa särki ja jokaisella jäykällä askeleella kivun kipinöitä sinkoili selkää pitkin ylös hartioihin saakka. Tuskin mitään vakavampaa, hän ajatteli. On tässä jo oppinut tunnistamaan oikean kivun. Hän käveli kuninkaan viereen.

”Vaarallinen leikki”, Roin sanoi. Kuningas tuijotti tuleen.
”Ei se ole leikkiä”, Talvi vastasi tuomitsematta syytöstä. ”Se on mitä on tehtävä.”
”Mitä tapahtuisi jos tulet sammuisivat?”
”En tiedä”, Talvi vastasi, mutta Roin kuuli että kuningas tiesi hyvin. ”Niin ei ole koskaan käynyt.” Se taas ei ollut valhe. ”Mutta sinä toimit hyvin, Tuleenpuhaltaja. Huomenna minä autan sinua näkemään liekkeihin. Nyt…”
Kuningas nosti katseensa ja kääntyi Talven lasten puoleen.
”Te toimitte esimerkillisesti”, hän lausui ja siinä, miten sanat kaikuivat salissa, oli kummaa voimaa. ”Pimeys on ajettu takaisin. Pian tulevat kirkkaat ja kuulaat talvipäivät! Kun kevät saa, te alatte valmistautua Keskikesän koitokseen. Ja vaikka auringon tuli silloin suojaa teitä, ei se tehtävä ole yhtään helpompi. Mutta nyt, antakaa merkki Talvikylään, että Yö on väistynyt. Siellä kaivataan lepoa. Myös me lepäämme.”
”Taatto”, Roihu korotti ääntään Talven lähtiessä kohti ovea. Kuningas pysähtyi kuuntelemaan. ”Pidetäänkö tulivartiota aamuun saakka?”
Talvi hymyili silmät sirrillään.
”Se ei ole tarpeellista. Talven tuvan tulet kestävät kyllä tästä aamuun.”
Roihu nyökkäsi, ja kuningas meni. Viima otti veitsinyytin kainaloonsa ja tuli Roinin luo.
”Hyvin tehty, Tuleenpuhaltaja”, Viima sanoi hiljaa. Roin nyökkäsi.
”Enhän minä tehnyt kuin--”
Viima nosti sormensa pystyyn.
”Mitä luulet, kuinka moni heistä aloittaa samoilla sanoilla?” hän kysyi heilauttaen päätään Pyryn luo kerääntyneitä ja hiljaa supattavia Talven lapsia kohti. Roin ei tiennyt.
”Jokainen. ’Enhän minä, kunhan…’, ’mitä nyt tuosta, vähän…’, aivan jokainen. En minä sanonut että sinä olisit tehnyt paremmin kuin muut. Minä sanoin että sinä teit hyvin. Te kaikki teitte. Sinä et mielestäsi kuin puhalsit tuleen. Unohdat kaiken mitä teit ennen sitä. Ja mihin sinä olisit puhaltanut, ellei Roihu olisi tuonut liekkiä? Miten Roihu olisi tuonut liekin, elleivät muut olisi raivanneet hänelle tietä? Mitä hyötyä liekistä olisi ollut, ellet sinä olisi puhaltanut, kun se meinasi kaikesta huolimatta hiipua?”
Roin ei sanonut mitään. Viima katsoi häntä tiukasti silmiin ja hymyili sitten.
”Hyvin tehty, Tuleenpuhaltaja.”

Viima kävi vielä Talven lasten luona ja sanoi näille jokaiselle erikseen jotain mitä Roin ei kuullut. Hän tiesi silti. Ja hän näki, että jokainen viidestä. Sitten Viima meni. Hile tuli Roinin luo.
”Me ajattelimme yhdessä, että kaikesta huolimatta pidämme tulivartion aamuun. Vähän niin kuin sillä tavalla ajatellen, että niin olisimme tehneet, elleivät ne olisi tulleet. Että ne eivät muuta meidän tapaamme toimia”, tyttö selitti. Roin nyökkäsi.
”Se taitaa sitten olla minun ja Huurteen aloitus”, hän sanoi. Nukkumisvuorossa olevat alkoivat kerätä ympäriinsä levinneitä olkia ja täkkejä vuoteeksi.

Tarjoilija otti maksun vastaan ja meni. Ulkona satoi räntää. Ovesta tuli sisään seurue punaiset lakit päässä, meteliä pitäen, takaosaan jatkaen. Tarjoilija vakuutti, että meteli ei kuuluisi oven läpi, eikä siis häiritsisi. Uusi kortti valmistui valmiiden pinoon, yksi palasi takaisin kynän alle mutta teki tilaa seuraavalle ennen kuin sai pinnalleen sanoja. Takahuoneesta kuului laulua. Hän kaivoi savukkeen taskustaan. Ei pitäisi, mutta eipä hän nykyään juurikaan. Hän kysyi elehtien luvan tarjoilijalta ja sytytti sen saatuaan.

Roin heräsi viimeisenä. Hän oli yksin salissa. Tulet paloivat edelleen reippaasti. Takkaan oli hiljan lisätty muutama puu.
”Huomenta”, kuului Viiman ääni ovelta. ”Lapset päättivät antaa sinun nukkua.”
Roin venytteli. Lantio oli parempi, kipu ei enää samalla tavalla salamoinut koko selkään. Askel oli aluksi vähän kankea, mutta vetreytyi kyllä. Viima tuli hänen luokseen.
”Osittain ehkä myötätunnosta kun nukuit niin sikeästi. Ajattelivat että olit ansainnut sen avusta. Osittain ehkä siksi että viimeinen siivoaa vuoteen pois.” Viima virnisti. ”Minä autan sinua. Kuningas pyysi ettet lähtisi ennen kuin hän on puhunut kanssasi.”

Misha pälyili epävarmana saliin tullessaan. Hän tunnisti tietysti kuninkaan jo kaukaa samaksi mieheksi jonka oli raihnaisena tavannut edellisenä päivänä. Hän oli kylässä kuullut että kuningas oli virkistynyt, ja että mitä se tässä tapauksessa tarkoitti. Siltikään hän ei ollut uskoa muutosta Talven olemuksessa. Kuningas istui tuolissaan yllään pitkä ja ohut tulipunainen takki, jonka liepeet oli koristeltu paksulla valkoisella turkiksella. Kuningas hymyili tulijalle ja levitti kätensä.
"Misha Keskiyö! Sumusaarten suurten seppien sukua. Tervetuloa Talven tupaan. Sinä tulit pyytämään minulta lahjaa?"
"Tulin, arvon kuningas", Misha sanoi astuessaan kuninkaan eteen. Talvi heilautti kättään vähättelevästi.
"Voit kutsua minua Talveksi, se kun on nimeni." Kuningas kehotti Mishaa ottamaan itselleen tuolin, ja niin nainen tekikin.
"Lahjani on aineetonta laatua", Misha aloitti. Kuningas Talvi otti paremman asennon ja nojautui kiinnostuneena lähemmäksi, aivan kuin kuullakseen tarkemmin. "Kuten sanoitte, olen seppien jälkeläinen, seppä itsekin. Sumusaarten seppien kädenjälki on haluttua kaikissa valtakunnissa. Kerrotaan jopa, että Sumusaarilla osattiin muinoin takoa tuhkaterästä. Ja totta se onkin. Ennen osattiin. Mutta se taito katosi, kun Ehtookuninkaan viha lankesi Sumusaarten ylle sukupolvia sitten."
"Liian moni tyttö menetti äitinsä ennen kuin taito ehti siirtyä seuraavalle polvelle", kuningas nyökkäili.
"Juuri niin. Äitini hartain toive oli, että vielä kerran Sumusaarilla taottaisiin jälleen tuhkaterästä. Hän ei sitä päivää koskaan nähnyt."
Kuningas oli vaiti.
"Minä haluan oppia. Toivoisin, että saisin jäädä Talven valtakuntaan oppimaan maailman mahtavimmilta sepiltä, miten tuhkaterästä taotaan. Että jonain päivänä voisin viedä taidon takaisin Sumusaarille, ja opettaa vuorostani taidon uudelleen. Toivon lahjaksi lupaa täyttää äitini hartain toive."
"Se on jalo toive", kuningas myönsi ja suoristi selkäänsä. "Sumusaarten tuhkateräs oli ainutlaatuista, ja on häpeä, että se taito hävitettiin väkivalloin. Talven teräs on ominaisuuksiltaan erilaista, mutta tekniikka on sama, ja siksi sovellettavissa. Minä annan sinulle tämän lahjan, Misha Keskiyö. Saat jäädä Talven valtakuntaan niin pitkäksi aikaa kuin tahdot tai on tarvis. Olet aina tervetullut takaisin jos lähdet. Ja kun jonain päivänä osaat taidon, saat viedä sen mukanasi ja palauttaa osaamisen Sumusaarille. Yhdellä ehdolla. Yhtäkään terää, jota et ole itsellesi takonut, et saa viedä pois Talven valtakunnasta."
Misha nyökkäsi.

Roin oli istunut sivussa Mishan toiveen ajan, mutta nousi kun tämä teki lähtöä.
”Minähän sanoin”, Roin onnitteli. Misha oli iloinen.
”Sumusaaret ovat kotini, mutta juuri nyt ikävä ei vaivaa minua. Täällä minä saan oppia ihmeitä. Talvikylän väki, Talven lapset, ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Viihdyn täällä varmasti.”
”Hyvä”, Roin sanoi ja taputti Mishan olkavartta. ”Onnea vielä kerran.”
”Tuletko alas kylään?”
”En vielä”, Roin vastasi. ”Kuningas haluaa puhua kanssani. En uskonut eilen, mutta yö muutti asioita. Hän sanoi, ettei voi toteuttaa toivettani, mutta lupasi miettiä. Ehkä hänen asiansa koskee sitä. Juuri nyt en ihmettelisi, vaikka Harrkin saisi toiveensa.”
Mishan epäilevä ilme paljasti tämän ajatukset.
”Joka tapauksessa, tulen myöhemmin. Etsin sinut sitten käsiini”, Roin sanoi.

Kun muut salissa olleet olivat menneet, puhutteli Talvi Roinia
”Lupasin pohtia asiaasi, ja nyt, virkeämpänä, se on minulle selvempi. Sinä et voi auttaa miestä unissasi. Hän ei ole jähmettynyt pääsemättä eteenpäin. Sinä olet. Hän on elänyt elämänsä toisen Tulen alla, tai tulee elämään. Sinun tekemisesi eivät häntä auta. Mutta ne voivat auttaa sinua ymmärtämään häntä. Tiedät mitä tarkoitan. Olet jo nähnyt unta pidemmälle kuin ennen, etkö vain?”
Roin nyökkäsi.
”Viime yönä se jatkui pidemmälle kuin koskaan aiemmin.”
Kuningas Talvi nojautui eteenpäin tuolissaan aivan kuin kertoakseen jotakin todella salaista.
”Sinulla on harvinaislaatuinen kyky, Tuleenpuhaltaja. Ei ainutlaatuinen, mutta harvinainen. Arvelin että sinulla olisi, ja siksi pyysin sinut tulivartiooni.”
”Kuka tahansa voi puhaltaa tuleen”, Roin sanoi. Viima oli sanonut että se oli ollut hyvin tehty, mutta kuka tahansa olisi voinut tehdä sen. Hän ei ollut tehnyt mitään erikoista.
”Totta. Mutta harvalle tuli puhaltaa takaisin. Ota minullekin”, Talvi sanoi ja heilautti kättään tuoleja kohti. Hän nousi valtaistuimeltaan ja käveli takan luo. Roin toi tuolin kuninkaalle ja toisen itselleen. He istuutuivat tulen ääreen.
”Muistatko, mikä oli ensimmäinen asia jonka sinulle tulesta kerroin?”
Roinin ei tarvinnut miettiä kauaa.
”Että minun pitää puhaltaa siihen”, hän vastasi. Kuningas heilautti kättään.
”Ei, ymmärsit kysymykseni väärin. Se oli ensimmäinen mitä sanoin. Mikä oli ensimmäinen asia jonka selitin?”
Sitäkään ei tarvinnut miettiä.
”Että niin kauan kuin Tulen kaiku kuuluu, voi sammunut tuli syttyä uudelleen ja kuollut liekki herätä uudelleen eloon.”
”Juuri niin. Että sinun pitää saada tuli näkemään, että sitä tarvitaan, ymmärtämään että sen pitää syttyä.” Kuningas hieroi kämmeniään yhteen. ”Tähän pystyy jokainen. Sinussa on se ero, että tuli vastaa sinulle. Kun sinä puhallat tuleen, et pelkästään saa sitä näkemään että sitä tarvitaan. Se yrittää saada sinut ymmärtämään että sinun pitää syttyä.”
Roin ei ymmärtänyt.
”Kun sinä puhalsit takan tulen uudelleen liekkeihin yöllä, mitä tapahtui?”
”Puut syttyivät. Kolme leiskahdusta. Ja…”
Roin vaikeni. Hän tuijotti tuleen ja mietti. Mitä oli todella tapahtunut? Hän oli nähnyt jotakin. Jotakin liekeissä.
”Luulin nähneeni hahmoja liekeissä. Ihmisiä. Mutta ei se voinut olla.”
”Se nimenomaan oli. Silloin, uudelleensyttymisensä herkimmällä hetkellä, Tuli yritti saada sinut ymmärtämään. Silloin Tuli puhalsi takaisin.”

Roin asteli kiihkeästi edestakaisin. Hän yritti saada kiinni kaikesta siitä mitä Talvi oli kertonut. Tuleenpuhaltaja, Tulenpuhaltama. Tulesta hän näkisi jokaisen muun tulen, Talvi oli väittänyt. Jokaisen hengen, jokaisen liekin. Hänen pitäisi vain katsoa ja antaa tulen puhaltaa. Roin pysähtyi.
”Miksi minä näkisin hänet? Sanoit itse, ja selvääkin se on, että hän on jossakin toisessa maailmassa, toisen taivaan alla. Ei hänen tulensa ole samaa liekkiä.”
”Ehkä”, Talvi sanoi ja nyppi takkinsa lievettä. ”Mutta ovatko asiat niin eri tavalla? Sanot etteivät siellä valoa tuo päreet ja kiteet vaan putket ja pallot. Mutta ihmiset ovat samanlaisia, tunteet ovat samanlaisia. Sataa lunta. Kuinka erilainen hänen liekkinsä voi olla?”
Roin mietti vastaväitettä. Pelkästään tämän taivaan alla ihmiset olivat niin erilaisia, etteivät he mitenkään voineet… Ja oli kuin Talvi olisi arvannut hänen ajatuksensa.
”Karaisissa puhutaan meripihkan sanoin, Sumusaarilla pisaroina. Kärkimailla sanat ovat kullasta, Roonussa hiekasta. Talven valtakunnassa puheessa kuuluu lumi. Mutta kaikki kansat kaikissa valtakunnissa puhuvat myös Tulen kieltä, sillä meistä jokaisessa palaa sama sen ensimmäisen taivaan tuli. Sinä tiedät sen. Me olemme kaikki samasta liekistä.”
”Aloitetaan jostain helpommasta”, Roin epäröi.
Talvi nyökkäsi ja osoitti Roinin tyhjää tuolia.

Roin tuijotti herkeämättä reippaasti palavan halon alla hehkuviin kekäleisiin. Lähes valkoisena sykkivää oranssia ja punaa mustien kohtien ympärillä. Talvi kohensi hehkua hiilihangolla ja nyt kirkkaus oli tasaisempaa. Roin katsoi hohteeseen, tarkasti, seurasi jokaisen kekäleen muotoja, katsoi syvemmälle hehkun läpi aina äärettömyyteen saakka.
”Palavat tulet ovat yksinkertaisempia”, Talven ääni sanoi jostain kaukaa vierestä. ”Suuremmat helpompia.”
Oli vain oranssia ja keltaista ja punaa, liekit värisivät silmien edessä kuin huntu, ei, kuin vesi pinnan alta katsottuna. Aivan niiden takana oli muotoja, uusia hiilloksia ja leiskuvia kieliä.
”Aurinkoa sinä et löydä”, Talven ääni kantautui muinaisuudesta, ”et nyt. Kuun liekki ei ole sen oma. Ensimmäinen taivas taas on liian kaukana.”
Hehku tykytti ajatuksia koputtaen ovea auki.
”Ei tästä tule mitään”, Roin sanoi ja käänsi katseensa. Hän kirosi.

Talven ei tarvinnut suostutella uudestaan. Roin istui itse takaisin tuoliin ja loi silmänsä takkaan, kunhan oli sadatellut hetken turhautuneisuuttaan. Hän mittaili tarkkaan valkohehkuisia hiiliä ja kuvitteli puhaltavansa niihin. Palavat tulet, Talvi oli sanonut, tarkoittaen tietysti muita kuin elävien liekkejä. Mutta mikä olisi tarpeeksi suuri? Talvikylän Sydäntulet olivat saaneet palaa aamuun, mutta olivat kyteneet jo, kun Roin oli aiemmin käynyt tasanteelta katselemassa alas keskipäivän hämärään. Eivätkä nekään tuntuneet tarpeeksi suurilta. Hän tarvitsi isompia liekkejä, tulta kuin meressä aaltoja, virtaavia... Roin räpäytti silmiään ja näki takan. Hän säntäsi ovelle ja jatkoi eteisestä suoraan ulos. Pihalla pakkanen herätti hänen keuhkonsa. Pimeä oli jo laskenut. Mutta ei, Revontulia ei näkynyt. Roin kirosi. Se siitä ajatuksesta.

Hän palasi takaisin sisään. Talvi ei ollut liikkunut tuolilta. Roin istui kuninkaan viereen.
”Suuren virran maassa palaa linna”, kuningas sanoi siirtämättä katsettaan liekeistä. ”Suuri linna joen vieressä kukkulalla. Seitsemän korkeaa tornia.”
”Katopuu”, Roin henkäisi. Hän oli ollut osallisena linnan piirityksessä Hurmevuosina. Ensimmäisessä piirityksessä, kun piiritetyt eivät vielä tienneet miten aiheuttaa jatkuvaa vahinkoa hyökkääjälle. Pattitilanne oli kestänyt lähes kaksi kuukautta. Myöhemmät olivat olleet lyhyempiä, sillä aina piirittäjä oli luovuttanut. Katopuun linna palaa. Siinä olisi suuri tuli. Mutta sinne oli satoja peninkulmia. Ei hän…

Roin katsoi liekkeihin. Hän tarkkaili niiden tanssia, niiden juurta hiilloksessa ja teräviä jatkuvassa liikkeessä olevia kärkiä. Hän pudottautui polvelleen ja puhalsi.

Puhallus oli vaimea ja lähinnä muodollinen. Eikä siitä ollut apua. Ei tulta tarvinnut puhaltaa sen itsensä takia, muistuttaakseen Roin oli ajatellut. Mutta takan liekit eivät vastanneet. Yöllä muodot olivat häilyneet yrittämättä heti roihun pinnan takana. Roihu, Roin ajatteli. Ja kuvitelmassa tyttö nosti kätensä hänen olkapäältään, veti kynttilän sytykkeistä ja katosi sen kanssa jonnekin pimeään saliin. Ja Roin näki.

Hän näki salin vastakkaisessa kulmassa olevan pöydän ja sillä palavan kynttilän. Mutta sali oli valaistu, sali oli turvassa ja sen takassa paloi tuli ja… Valtaistuin oli tyhjä, sillä kuningas Talvi istui takan ääressä tuolilla. Hänen edessään polvellaan oli… Roin säpsähti.
”Juuri noin”, Talvi sanoi tyytyväisenä. Roin huohotti.