Tulen kaiku 3/15

Kuningas Talvi

Roin heräsi hämärään. Aurinko ei ollut noussut, mutta päivänaloa se oli. Viima oli sanonut, että valoa riittäisi ylös enemmän, mutta Roin ei ollut uskonut. Häntä väsytti edelleen vaikka jäsenissä oli uutta voimaa. Roin venytteli. Pienen ikkunan kuuraisista ruuduista hän näki kylätalon alapuolella avautuvat aukiot, niillä leikkivät lapset ja toisiaan tervehtivät aamun myöhäiset. Kylässä kävi samanlainen kuhina kuin edellisenäkin iltana, vain selvästi yön levosta piristyneenä.

Vaatteet olivat kuivuneet yön aikana takan reunalla. Hän pukeutui ja laskeutui alakerran vierastupaan. Harr istui tuolissa pitkästyneen näköisenä. Misha tuli portaita pian Roinin jälkeen.
"Sovitteko te jotain", Misha kysyi. Roin pudisti päätään. Viiman kanssa ei ollut puhuttu mitään tarkempaa aamusta. Marje tuli tupaan kantaen tarjotinta.
"Tästä näin", hän sanoi ja työnsi jokaiselle lohkon ohraleipää käteen, "hiukan jaksamista aamuun, mutta ei liiaksi. Tästä näin matkaan mukaan." Emäntä ojensi jokaiselle paperiin käärityn paketin. He kiittivät vaitonaisesti.

Viima istui kylätalon portailla ja tökki tikulla maata, näyttäen salaperäiseltä päivän hämärässä ja pihaa valaisevien soihtujen valossa. Hän tarkkaili kylänväkeä, kymmeniä miehiä ja naisia jotka kasasivat suurta kokkoa kylätalon edessä olevalle aukealle. Matkalaiset nähdessään nainen nousi ja viskasi tikun pusikkoon kylätalon vieressä. Hän pudisteli olematonta lunta housuistaan.
"Teilläpä kesti. Unikeot."
"Pehmeä tyyny tuo lempeämmät unet kuin reppu tai jäinen mätäs", Misha sanoi. "Onko päivä pitkälläkin?"
"Hämärsi vasta", Viima vastasi. "Ja taas pian pimenee. Mennään, meillä on kiivettävää. Toivottavasti ette ole syöneet?"
"Vähän leipää", Roin sanoi.
"Hyvä. Matka Talven tupaan ei ole pitkä, eikä kovin raskas, mutta kuten sanottu, kiivetä siinä saa. Portaat ja tuhti aamupala saattavat tulla yllätyksenä ensikertalaiselle."
"Portaat?" Harr kysyi.
"Kuningas Talven hoviin. Tuolla." Viima osoitti rinteessä heidän yläpuolellaan välkkyvää kirkasta pistettä. "Tiiman verran tai alle."

Ei siihen lopulta mennyt kuin kolme neljännestä. Kylätalolta he nousivat Talvikylän mutkittelevia ja jyrkemmäksi käyviä polkuja kunnes saapuivat pienelle puiselle portille, jossa oli pelkät pylväät, ei ovia tai muureja. Ei edes poikkipuuta portin päällä. Kiviset perustukset siinä oli, ja tien oikealla puolella hieman luonnollista kokoa pienempi veistopatsas köyryselkäisestä, lyhtyä ja sauvaa kantavasta hupulliseen viittaan pukeutuneesta vaeltajasta. Patsaan lyhdyssä paloi tuli. Portin takaa lähti lumiseen rinteeseen nousemaan suoraan maastoon rakennetut loivat portaat, joissa oli leveämpi tasanne parin-kolmenkymmenen askelman välein. Matkan varrella oli muutama laajempi terassi joilla oli lyhtyjä puusta ja kivestä rakennetun kaiteen päällä. Rinne nousi ensin loivasti, mutta voimille nouseminen otti. Portaat mutkittelivat vasemmalle ja oikealle, muutaman kerran kiertäen suurempia kallionyppylöitä ja sukeltaen välillä kivien väliin piiloon. Pikku hiljaa kallion jyrkentyessä ylhäällä välkkyvä piste kasvoi, kunnes siitä lopulta erottui useita erillisiä liekkejä, ja liekkien takana rakennuksen muotoja.

Jos Talvikylä ei ollut ollut mitä Roin oli kuvitellut, Talven kuninkaan linna ei ollut edes linna. Portaat nousivat tasanteelle johon olisi juuri saanut sopimaan yhden suuremmista pajoista alhaalta kylästä. Tasanteen reunaa kiersi kivinen vyötärökorkuinen muuri, jossa oli muutaman sylen välein leveämpi painauma. Jokaisessa painaumassa paloi pieni nuotio. Tasanteella vuoresta työntyi esiin kalliosärmä pystysuorana kolmen kerroksen korkeuteen. Kallioseinämään oli louhittu julkisivu, joka toi Roinille mieleen temppelit Sateiden rannikolla: suurten pylväsmäisten kuvioiden väleissä oli poikkimuotoja kuin laudoitetun mökin poikkihirsiä. Kaikki koholla olevat osat oli veistetty täyteen korkokuvioita, kiehkuroita ja tuttuja rakennusten kuviointiin tavallisestikin käytettyjä symboleita, peuraeläinten sarvia, spiraalikehiä. Keskellä oli ovisyvennys, ei suurempi kuin jykevämmän vartiotornin portti, ja sen perällä vankka tummapuinen pariovi. Syvennyksen molemmin puolin oli korkeat, kapeat ikkunat. Tusina soihtua valaisi seinämää.

"Tervetuloa kuningas Talven hoviin", Viima naurahti. Siinä oli vilpittömyyttä, mutta myös hiven pilkkaa. Nainen tiesi, että matkalaiset olivat odottaneet jotain muuta puhuessaan hovista. Hän käveli ovelle, potkaisi lumet saappaistaan seinään ja veti toisen ovenpuoliskon auki.
"Sisään tupaan sitten."

Pienen eteissalin molemmilla sivuilla oli kapeat, matalat ovet, ja edessä samanlainen pariovi kuin se josta he olivat tulleet. Seinillä paloi lampetteja. Viima harppoi suoraan parioven luo ja kun viimeisenä tuleva Misha oli sulkenut ulko-oven perässään, nainen veti jälleen puolikkaan ovea auki. Hän heilautti kättään aukkoon osoittaakseen tietä. Roin päästi Harrin ja Mishan edeltään.
"Etkö sinä tule?" hän kysyi Viimalta.
"Tulen kohta perässä. Käyn hakemassa kuninkaan."
Roin astui ovesta joka sulkeutui hänen perässään.

Roin oli käynyt etelän kuninkaiden valtaistuinsaleissa, eikä Talven kuninkaan sali ollut niihin verrattuna kovinkaan vaikuttava. Ovelta laskeutui pari matalaa porrasta, violetti kulunut matto ylitti pitkän kivisen lattian ja nousi takaisin oven tasolle, vaatimattoman puisen tuolin luo. Tuolin takana oli mahtava takka jossa ei ollut tulta. Salin sivuilla harvat pylväät kannattelivat matalampia reunamien holvauksia, joiden alla oli pitkiä puisia penkkejä ja pari pöytää sekä muutamia tuoleja. Jokaisessa pylväässä oli soihtu tai kaksi. Salin perällä olevan mahtavan tulisijan oikealta puolelta lähti ovi, vasemmalta pieni oviaukko jonka takana oli pimeää. Seinillä riippui haalistuneita gobeliineja, toisissa kuvioita jotka eivät tarkoittaneet mitään, toisissa kuvitusta muinaisista taruista. Kymmenet kynttilärykelmät valaisivat sen minne soihdut eivät yltäneet, ja Roin ajatteli, ettei salissa olisi voinut olla kirkkaampaa vaikka sen seiniä olisivat peittäneet ikkunat ja se olisi kylpenyt eteläisen auringon keskipäivässä.

Kolmikko seisoskeli hetken. Sitten Harr istahti murahtaen pöydän viereen salin sivulla.
"Rääsyläisten kuningas", hän mutisi. "Saa luvan tyytyä siihen että istun. Mikä kuningas se hallitsee tuollaista kääpiöiden kansaa tällaisesta röttelöstä?"
"Sinuun verrattuna jokainen kansa on kääpiöitä", Misha sanoi ja katseli kädet selän takana seinävaatteen kuvaelmaa, jossa punaiseen takkiin ja matkaviittaan sonnustautunut parrakas mies komensi peuravaljakkoaan vauhtiin kohti tietöntä metsätaivalta. "Koita käyttäytyä. Sinun toiveesi on tuhoonsa marssivan miehen toive. Mutta minun pitää vielä..."
"Mitä sinä ymmärrät minun toiveestani", Harr kivahti ja ponkaisi pystyyn.
"Misha harkitsi sanansa huonosti", Roin tyynnytteli. "Hän yritti sanoa... Tiedät mitä hän yritti sanoa."
Harr istui takaisin ja lysähti kasaan tuolissaan.
"Rääsyläisten kuningas tai ei", Roin jatkoi, "olemme hänen vieraanaan. Oli hän mitä kerrotaan tai ei, pystyi hän antamaan meille toiveidemme lahjat tai ei, olemme hänen vieraanaan. Ja meidän on syytä käyttäytyä niin kuin sellainen edellyttää."
Harr murahti.
"Jokaisen meistä", Roin lisäsi painokkaasti. Misha päästi hypistelemänsä seinäkankaan kulman sormistaan.

Roin käveli hiljakseen ympäri salia, katseli kankaita, tutki puusta veistettyä valtaistuinta joka olisi herraskaisemmassa talossa mennyt tavallisesta nurkkatuolista vaikka siinä korkea kirjailtu selkänoja olikin, hän kurkisti takan vasemmalla puolella olevaan oviaukkoon ja näki että se jatkui pimeänä käytävänä, ja jäi lopulta seisoskelemaan suuren sammuneen tulisijan eteen. Hän huomasi että sinä kohdin oli lämpimämpi kuin muualla salissa. Vain hiukan kumartumalla hän olisi mahtunut seisomaan tulisijassa, niin suuri se oli. Roin mietti, että jos takassa roihusi kunnon tuli, valtaistuimen kuumuudessa täytyi olla mahdoton istua. Hän kyykistyi sammuneen tulisijan luo ja kuljetti kättään mustien hiilten ja harmaan tuhkan yläpuolella. Tuli oli palanut vielä jokin aika sitten, siitä hän oli varma. Edelleen pesä huokui lämpöä, vaikka savua tai hehkuvien kekäleiden oranssia ei enää näkynytkään.

"Sinun pitää puhaltaa siihen", hän kuuli takaansa salista. Yhtä aikaa hauras ja väsynyt mutta myös voimakas ja viisas ääni. Roin nousi. Valtaistuin peitti salin oven hänen näkyvistään. Tuolin selkänojan oikealta puolelta hän näki Mishan, kädet selän takana, pää hiukan painettuna, ja vasemmalta Harrin, seisovan ryhdikkäänä mutta ei hiventäkään nöyristelevänä. Ennen kuin Roin ehti siirtyä nähdäkseen ovelle, ääni jatkoi.
"Sinun pitää saada tuli näkemään että sitä tarvitaan, ymmärtämään että sen pitää syttyä. Sillä niin kauan kuin tulen kaiku kuuluu, voi kuollut liekki herätä uudelleen eloon. Niin kauan kuin tulen kaiku kuuluu, voi sammunut tuli syttyä uudelleen. Sinun pitää puhaltaa siihen."
Roin astui askeleen sivuun.

Ovella seisoi Viima, käsipuolessaan hyvin, hyvin vanha mies. Lähes harmaaksi kuluneeseen punaiseen viittaan oli kultakirjottu samoja kuvioita joita rakennuksen julkisivu oli täynnä. Miehen pitkä, valkea ja harva parta liikahteli tämän puhuessa, ilmavirrasta, liikkeestä. Oli kuin miehen leuassa roikkuvat haivenet olisivat olleet hämähäkinseittiä ja pölyä. Hänen kasvonsa olivat kapeat ja laikukkaat, kätensä luuta ja nahkaa. Harvat hiukset peittivät lähes kaljua päälakea. Mutta miehen silmät. Toisesta päästä saliakin Roin näki että silmät eivät olleet vanhan miehen silmät. Ne olivat ikuisen miehen silmät, yhtä aikaa nuoruuden villissä, vehreässä keväässä ja iäisyyden sydäntalveen päättyvässä raihnaisuudessa. Ne olivat terävät ja kirkkaat mutta väsyneet, niin väsyneet. Talven kuningas oli loputon, mutta Talven kuningas oli myös loppu.

Vanhuksen askeleet olivat varmoja mutta hitaita, kun Viima auttoi tämän ensin alas oven portailta ja sitten yli salin lattian. Nainen talutti hellästi vanhan miehen puisen valtaistuimen luo ja tuki tämän istuutuessa.
"Kiitos, Roshua", kuningas sanoi, suoristi selkänsä ja sulki silmänsä. "Sanotko nyt tälle nuorelle herralle, että kuninkaan tuvassa tehdään kuten kuningas pyytää."
Viiman ei tarvinnut sanoa mitään. Nainen virnisti Roinille nokkelan osaaottavasti. Roin laskeutui takaisin tulisijan luo, painui polvelleen, kumarsi kasvonsa niin lähelle hiilten lämpimintä kohtaa kuin ylettyi, veti syvään henkeä ja puhalsi.