Tulen kaiku 8/15

Yhtäkkiä salissa oli täysi kaaos. Kaksi kuudestatoista soihdusta oli jotenkin sammunut, käytävästä oli syöksynyt kaksi samanlaista hahmoa lisää. Susia, Roin ajatteli. Ei, valtavia koiria. Ei. Syöksähtelevä savu ei ollut savua, se oli pimeyttä joka ei ollut pimeyttä vaan olento joka oli kuin savua. Ei, pimeyttä. Roin ei saanut kiinni ajatuksesta. Ne olivat savua ja pimeyttä ja hampaita ja liikettä ja varjoa ja tuhkaa, kaikkea samalla tavalla olematta mutta voisivat olla. Ne liikkuivat neljällä jalalla mutta virtasivat törmäten, sulautuen varjoihin, näykkien ja räksyttäen. Roin oli varma että ääntä ei kuulunut, tai ehkä sittenkin. Jotenkin hän oli siirtynyt makuusijaltaan pöydänjalkaa vasten istumaan, huomaamattaan. Kolme kuudestatoista soihdusta. Osa kynttilöistä.

Ja siinä samassa pimeyden torahampaat olivat hänen kasvojensa edessä yrittämässä purra tai mitä ikinä. Roin tarttui siihen missä oletti olennon kaulan olevan, ja hahmo tavallaan oli siinä, mutta otetta ei saanut. Voimalla painaen Roin sai kuitenkin pidettyä sitä kauempana kasvoistaan, ja epätoivon vimmalla hän yritti hamuta puukkoaan vyöltä. Hän yritti potkaista petoa, mutta ei osunut. Puukon kahva osui käteen, hän veti sen ulos tupesta ja löi terän olennon kylkeen. Kaulaan. Kasvoihin.

Turhaan. Iskuilla ei ollut enempää vaikutusta kuin olisi ollut jos Roin olisi lyönyt nyrkillään. Hän yritti potkaista uudestaan, uudestaan, osui viimein mutta savukiehkuraiset leuat hamusivat edelleen hänen kasvojaan. Roin ehti nähdä pimeänpedon pään ohi hahmon lähestyvän, ja sitten luunvalkoisen välähdyksen. Räksytys katkesi kun savuhahmo repeytyi olemattomiin leviten näkyvistä kuin tomupilvi. Jäljelle jäi vain Roihu tuhkateränsä kanssa.
”Sinun olisi ehkä kannattanut ottaa oma”, tyttö sanoi totisena.

Toisella puolella salia Hile ja Kuura nojasivat polviinsa huohottaen, molemmilla veitsi kädessään. Pyry oli ilmeisesti lyönyt päänsä, sillä Huurre tumpuloi tytön hiuksia ja tämä ärähti. Pyryn päässä ollut huivi oli poissa. Kolme pöydistä oli kaatunut, niillä palaneet kynttilät sammuneet. Kuusi kuudestatoista soihdusta samoin.
”Auta minua sytyttämään nuo”, Roihu sanoi, ojensi kätensä Roinille ja veti tämän ylös.
”Ne tulevat kohta takaisin”, Kuura ähkäisi. ”Ihan kohta. Sitä pikemmin mitä pimeämpi on.”
Roin oli ymmällään. Talven lapset vaikuttivat yhtäkkiä paljon ikäistään vanhemmilta. Hän itse oli taistellut ihmisten lisäksi kurjia ja kahtaloita vastaan, mutta ne pedot olivat lihaa ja verta. Pimeänpedot olivat jotain muuta. Ja hän, joka oli myös paljon lapsia vanhempi, oli hyödytön.

He olivat ehtineet sytyttää neljä kuudesta sammuneesta soihdusta, kun se alkoi uudestaan. Aivan kuin jostain kaukaa, kiven takaa ja metsän tuolta puolen. Sama kirskuna ja räksytys. Mutta tällä kertaa pedot eivät tulleet käytävästä. Ensimmäinen ilmestyi näkyviin siitä nurkasta, jossa kaksi pöytää oli kaatunut sammuttaen kynttilät mukanaan. Siitä kaikkein pimeimmästä nurkasta. Sen kuono työntyi ensin näkyviin varjon jatkeena, ja sen savu virtasi purona pitkin sen olemattomia muotoja. Yhtäkkiä varjo oli irrallaan nurkan pimeydestä, ja sen takaa alkoi tulla näkyviin seuraava. Yksi seisoi pimeän tunnelin ovella. Roin tunsi miten hänen nyrkkinsä puristui toivoen että siinä olisi tuhkaterä. Mutta siinä ei ollut edes hänen omaa puukkoaan. Se oli lattialla valtaistuimen vieressä. Turhana. Sitten liike lähti taas. Tällä kertaa niitä oli neljä.

Kun yksi pedoista hyökkäsi kohti Roinia, tämä väisti sysäten savuhahmoa vielä voimakkaammin eteenpäin. Se oli virhe sillä äänettä räksyttävä pimeys törmäsi pöytään. Sula vaha roiskahti lattialle kynttilöiden kaatuessa ja sammuessa ja vieriessä kauemmas. Hile oli kiivennyt valtaistuimelle ja potkaisi yhtä pimeyttä kuonoon sen yrittäessä nousta hänen kimppuunsa. Savu tuiskahti sivuun, mutta oli saman tien uudestaan tytön perässä. Hile löi tuhkaterällään, ohi, savun väistäessä.

Yksitoista kuudestatoista soihdusta paloi. Huurre hyökkäsi veitsi edellä savupedon kimppuun, törmäsi siihen koko painollaan ja kieri olennon kanssa päin seinää. Kuura ja Pyry kiinnittivät vuoroin neljännen pedon huomion, eikä savu tiennyt kumpaan hyökkäisi. Sen sivulta tuli Roihu, mutta siihen savu osasi varautua ja se hyökkäsi hänen jalkoihinsa. Roihu kaatui. Hile karjui ja osui valtaistuimelta allaan hyökkäilevään pimeyteen. Savu hajosi ja hälveni. Roihun kaatanut hahmo hyppäsi pylvästä pitkin soihtuun ja oli kuin olisi purrut sitä. Liekki tukahtui. Yhdeksän kuudestatoista soihdusta paloi.

Kuura ryntäsi soihdun sammuttanutta pimeyttä päin ja kaatoi sen lattialle kierien itse mukana. Roihu ja Pyry olivat saman tien savun kimpussa, ja tuskin ehtivät painia sen kanssa ennen kuin jommankumman veitsi hälvensi savun. Huurre oli painanut kaatuneella pöydällä sekä itse kaatamansa että Roinia vasten hyökänneen pimeyden seinää vasten ja nojasi pöytään koko painollaan. Pöytä nytkähteli ja ryskyi. Huurre nyökkäsi Roinille ja sitten vieressään lattialla olevaa tuhkaterää kohti. Roin harppoi veitsen luo, poimi sen glögilammikosta ja löi pöydän taa. Osuma oli ilmeinen, sillä seinänviertä pöllähti haihtuvan savun kiehkuroita ja pöytä antoi periksi. Mutta samalla se kääntyi ja toinen savupedoista syöksyi esiin, törmäten viereiseen penkkiin ja väistäen pylvään juuri ja juuri. Salin toiselta laidalta lensi palava soihtu.

Soihtu osui pimeyttä kylkeen, ja se selvästi vaikutti, mutta ei hälventänyt hahmoa. Soihtu putosi sammuneena lattialle. Soihdun heittänyt Kuura kirosi, ja niin kirosi joku muukin.
”Turhaan sammutit”, ääni sanoi, mutta Roin ei ollut varma, oliko se Pyry vai Hile.
Savu oli Pyryn kimpussa, loikkasi tätä päin ja kaatoi lattialle kahden penkin väliin, mutta pöllähti hälvenemään jo ennen kuin Pyry osui maahan. Tuli hiljaista. Seitsemän kuudestatoista soihdusta paloi, kynttilöistä enää muutama.

Tällä kertaa kaikki ymmärsivät mitä tehdä pienen rauhallisen hetken aikana. Hile, Kuura, Huurre ja Roin sytyttivät soihtuja palavista ja Pyry ja Roihu kynttilöitä samalla tavalla. Paljoa ei ehditty tehdä, neljä soihtua ja muutama kynttilä, sekä Hileen kädessä palava viides soihtu jota hän ei ollut ehtinyt laittaa paikalleen. Hyökkäys oli tällä kertaa nopeampi, ja se alkoi ääneti kun ensimmäinen hahmo hyökkäsi nyt jo puoliksi pimentyneen Talven tuvan varjoista suoraan Hileen kimppuun, ja tämän kantama viides soihtu oli jälleen sammunut jo ennen kuin oli edes kunnolla ehtinyt syttyä. Yhtäkkiä niitä oli heidän ympärillään joka puolella, viisi, ei, kuusi. Seitsemän. Yksi ilmestyi aivan Roinin viereen, varjosta pylvään takaa. Roin oli antanut tuhkaterän takaisin Huurteelle, joten hän potkaisi ja perääntyi. Potku oli lähes turha, vaikka se savua heilauttikin. Jossain toisella puolella salia pimeänpeto rääkäisi äänettä ja katosi savuna ilmaan. Yhdeksän soihtua kuudestatoista. Vielä yli puolessa oli tuli. Mutta missä oli lupa halkoihin, Roin ajatteli. Jokainen hyökkäys kasvatti hyökkäävien petojen määrää, jokainen tauko oli lyhyempi, joka hetki vähemmän valoa ja tulta. Hän oli ollut huolissaan takan liekin palamisesta aamuun, mutta nyt häntä kiinnostivat soihdut. Hän oli ollut varma, ettei kuningas eläisi aamuun, nyt hän ei ollut varma itsestäänkään.
”Pyry!” kuului Hileen varoittava parkaisu, mutta Pyry ei ehtinyt kääntyä väistämään selkäänsä hyökkäävää pimeää. Peto kaatoi tämän lähelle Roinia. Hän loikkasi penkin yli ja suoraan Pyryn kimpussa räksyttävän pimeänpedon selkään, tarttui sen minkä pystyi ja riuhtaisi varjon mukanaan.

Yhtäkkiä hän ei pidellyt petoa enää, se oli lakannut olemasta. Pyry nyökkäsi hänelle tuhkaterä kädessään ja säntäsi keskellä lattiaa olevan myräkän sekaan. Tytön hiusrajasta valui verinoro. Roin potkaisi itsensä pystyyn. Kuusi soihtua kuudestatoista. Kaksi savua jäljellä. Yksi. Tauko.

Yksi soihduista oli ehditty sytyttää uudelleen, kun seuraava isku tuli. Pimeänpetoja oli liian monta laskettavaksi, vai oliko pimeää liian paljon laskettavaksi, savua, hampaita joita ei ollut ja kirkunaa jota ei kuullut. Tuhkaterät viuhuivat, osuivat välillä, välillä eivät. Viisi soihtua. Neljä.

Pimeydellä ei ollut järjestystä, ei taktiikkaa. Roin oli tottunut että taistelussa oli jonkinlainen järjestys, jopa kahtaloilla oli hyökkäyksissään tietty rytmi ja askeleet, niin mielettömiä hirviöitä kuin ne olivatkin. Mutta pimeänpedot hyökkäilivät kuin raivotautiset, eikä siltikään aivan. Ne virtasivat kuin savu, Roin käsitti, arvaamattomasti ja pidättelemättä, täyttäen tilan mihin pääsivätkin. Kolme soihtua. Jostain kaukaa kuului kammottavaa huutoa. Kuningas. Ja äkkiä huuto katkesi. Tuli taas hiljaista.

Ovi tempaistiin auki. Vielä valaistusta eteisestä lähes pimeään saliin lankeavassa valossa seisoi Viima.
”Nyt! Sytyttäkää tuli! Sytyttäkää se!” hän raivosi, ja ennen kuin kukaan ehti liikahtaa, Viima oli mennyt ja ovi ja valo poissa. Pimeistä nurkista alkoi kuulua kirskunaa.

Kuura ja Pyry olivat lähimpänä takkaa ja latoivat sinne ensin pieniä tikkuja, sitten isompia pilkkeitä ja muutaman vähän paksumman puun. Huurre ja Hile yrittivät sillä välin sytyttää soihtuja, Roihu kynttilöitä. Roin säntäsi kohti takkaa.

Neljä soihtua kuudestatoista, ja kaksi niistä sammui heti olentojen hyökätessä. Kuura, Pyry ja Roin puhalsivat harmaaseen tuhkaan puunkappaleiden alla, yrittivät virvoittaa aikaa sitten mennyttä hiillosta takaisin. Pyry hävisi johonkin, äänetön meteli olisi huumannut korvia jos se olisi kuulunut. Pian Kuurakin oli poissa. Roin puhalsi ja puhalsi ja puhalsi…

Turhaan. Ei edes kaikua. Ja Roin huomasi että oli pimeää. Kaikki Talven tuvan soihdut olivat sammuneet ja oli pilkkopimeää. He olivat epäonnistuneet, ja nyt varjot ja savu nielaisisivat maailman kun pimeänpedot vyöryisivät ulos salista ja ulos Talven tuvasta, yli Talvikylän, kaikkialle. Roin rojahti kyljelleen ja luovutti.

Mutta ei ollut aivan pimeää. Jostain salin toiselta laidalta hehkui pieni yksinäinen valonpilkahdus, läpi kaikkien varjojen ja savun. Halki pimeyden Roin näki miten pieni yksinäinen liekki kulki hitaasti häntä kohti. Sitä kannatteli pieni hahmo, jonka ympärillä valkoisten välähdysten tanssi piti pimeyden loitolla. Roihu kantoi Talven tuvan viimeistä kynttilää varovasti toisella kädellään suojaten, ja Huurre, Pyry, Kuura ja Hile pyörivät hänen ympärillään hälventäen savua tuhkaterillään. Uusia pimeänpetoja ilmestyi nyt samaa tahtia kuin edelliset puhaltuivat pois, ja aina vain uusi rintama hyökyi Talven lasten päälle kohti pientä liekkiä. Ei ollut enää mitään muuta kuin pimeä, kirskunta, Roihun kantama kynttilä ja Talven lasten tuhkaterien pyörteet. Joku savusta ylettyi Kuuran ja Hileen väliin, mutta katosi leviten ennen kuin ehätti liekin. Liekki lepatti, ja Roihu pysähtyi hetkeksi, jatkaen pian eteenpäin. Yhä lähemmäs takkaa ja Roinia.

Lyhyitä, varovaisia askelia, ja kaiken aikaa toinen käsi liekin suojana niin, ettei Roin itse edes nähnyt tulta, vain sen heikon, lämpimän hehkun Roihun kasvoilla. Ilme oli keskittynyt ja hiukan pelokas, mutta loputtoman määrätietoinen. Ja nyt Pyry ja Kuura olivat jo valtaistuimen luona, nyt Roihu, ja Roin potkaisi lähelleen ennättäneen pimeänpedon poispäin. Pyryn tuhkaterä yletti siihen. Pyry ja Kuura väistivät yhä pimeyttä loitolla pitäen ja päästivät Roihun kynttilöineen Roinin luo. Tyttö kyykistyi ja varovasti yhä kädellä liekkiä suojaten ojensi sen kohti takan alimpia puita.
”Hei, Tuleenpuhaltaja”, Roihu sanoi hymyillen. Hän työnsi liekin alimpiin tikkuihin ja tuoheen…

Liekki oli sammua. Mutta sitten se tarttui sytykkeisiin jotka alkoivat hiljalleen kyteä. Roihu kosketti liekillä sytykkeitä muutamasta muustakin kohtaa. Takana tuhkaterät viuhuivat ja lasilla raahattiin kiviä. Tuli alkoi hiljakseen kasvaa, mutta hiipui sitten, aivan kuten Roinin soihtu oli tehnyt aiemmin yöllä. Roihu laski kätensä takan edessä yhä makaavan Roinin olkapäälle. Ja Roin tiesi. Hän puhalsi.

Leimahdus, kun sytykkeet lehahtivat liekkeihin. Toinen, kun liekit tarttuivat ohuimpiin puunkappaleisiin. Kolmas, kun päällimmäiset puut alkoivat palaa. Välähdyksenä Roin näki tulessa häilyviä hahmoja, korkean rakennuksen ja ihmisiä, mutta sitten ne olivat poissa. Hän nousi polvilleen, konttasi takan reunalla olevan puupinon luo ja alkoi lisätä puita tuleen. Ne syttyivät saman tien. Takka valaisi nyt Talven tupaa, eikä hämäriä nurkkia enää ollut, mutta pimeänpetoja syöksähteli edelleen lukemattomia. Kuura, Pyry ja Hile pitivät niitä loitommalla, Huurteella ei ollut enää tuhkateräänsä joten hän auttoi lisäämään puita takkaan. Ja sitten salin toisen pään parioven molemmat puoliskot levähtivät selälleen.

Silmänräpäyksen ajan Roin ei tuntenut kuka oviaukossa seisoi. Mutta kun kaikki salin soihdut syttyivät itsestään ja takan tuli henkäisi itsensä entistä suurempaan liekkiin, ei valossa ollut enää epäilystäkään. Ja sitten ovella seisova hahmo leiskui sanansa.
”Menkää, Pimeys!” hän jylisi tuuhean valkoisen parran läpi.
”Menkää, varjot ja savu! Viekää sana tuhkavainioille, ettei Hänelle ole sijaa Talven valtakunnassa sen enempää kuin on alusta asti ollut! Ei niin kauan kuin Tulen kaiku kuuluu!”
Hän levitti kätensä ja astui portaat alas saliin. Kirkkaan punainen kultakirjottu viitta välkehti kuin tuhat kynttilää.
”Sillä nyt minä olen Talvi”, kuningas sanoi. Ja varjot olivat poissa.