Tulen kaiku 15/15

Umpimähkä

Roin käveli edestakaisin ja raapi leukaansa. Niin se olisi tehtävä. Se olisi oikein. Ja hän ottaisi vastaan mitä maailma ja sen ihmiset päättäisivät.
”Onko se väärin minun kertoa se tarina?”
”Ei”, kuningas sanoi valtaistuimeltaan. ”Mutta muista että kerrot heidän tarinansa. Et omaasi. Sinun rikoksesi on omasi, ja kylän häviö on oma kertomuksensa, vaikka se sinusta johtuukin. Kerro karhusta. Älä kaatajasta.”
”Tulesta, ei tuhkasta.”
Kuningas nyökkäsi ja nousi.
”Juuri niin. Mutta sinulla on toinenkin tarina vietäväksi etelän valtakuntiin. Odota tovi.”
Talvi kulki vakain askelin takan oikealla puolella olevalle ovelle, pysähtyen hetkeksi ennen kuin avasi sen.
”Odota tovi”, hän toisti ja katosi oven taa. Roin siirtyi hiukan nähdäkseen. Pienestä huoneesta nousi kapeat portaat.

Talvi palasi kantaen samanlaista rullanyyttiä, josta Viima oli jakanut veitset tulivartiolle. Hän avasi ja levitti sen pöydälle. Roin jättäytyi kohteliaasti kauemmas, mutta veitsiä ne olivat. Kuningas punnitsi eri vaihtoehtoja. Tällä kertaa Roin ei saisi päättää itse.
”Älä mene vielä”, Talvi jatkoi aiempaa. ”Sinulla on toinenkin tarina vietäväksi. Talven tarina.”
Kuningas valitsi ja nosti esiin yhden teristä, tarkasteli sitä lähempää ja toi sen sitten Roinille.
”Jää kevääseen”, kuningas sanoi. ”Opi Talven tavat ja toimet, nimet ja maat. Opi Talven tarinat joissa kuuluu lumi ja sydäntalven Tulen kaiku. Ja kun lähdet, älä unohda meitä. Olet aina tervetullut takaisin. Sillä minä haluan että palautat tämän.”
Veitsen terä oli valkoista tuhkaterästä, mutta siinä oli sinertävän harmaita laikkuja kuin jäätä lätäkön pinnalla. Kahva oli koristelematon, mutta sen päässä oli hiomaton tuhkanharmaa kivi. Kivi oli lämmin.
”Sinä olet nyt Talven kansaa. Kerro meistä. Älä liikaa, älä kaikkea. Älä houkuttele heitä käymään. Mutta kerro Talven lapsista kuten he ovat, ei kuten vanhat vääristyneet tarinat väittävät. Kerro työstämme. Ja kerro vanhasta kuninkaasta, jonka nimi on Talvi. Sillä muuten jonain päivänä he unohtavat.”
”Ja jotta sinä päivänä, kun joku tulee pyytämään kuninkaalta lahjaa, hän ei kutsu tätä Pakkasukoksi.”
Talvi nauroi.
”Minä kerron”, Roin lupasi. ”Minä odotan kevääseen ja opin. Minä kerron heistä ja sinusta, ja minä palaan sydäntalveksi. Ja minä kerron kylästä vartiotornin varjossa, kunnes tarinaa on kerrottu tarpeeksi liekin syttyä uudelleen, ja vielä senkin jälkeen.”
”Mistä tiedät, milloin on tarpeeksi?”
”Kunnes tiedän, että liekki palaa. Kunnes kuulen jonkun muun kertovan heistä.”

Roin laskeutui alas kylään hiljaisessa lumisateessa pakkasen kipristellessä poskia. Talvikylä loisti yössä kutsuvana ja lämpöisenä, ystävällisenä ja ymmärtäväisenä. Talvi antaa anteeksi, sillä tuli ei unohda, hän mietti. Sanonta, joka oli oikeassa ja väärässä yhtä aikaa.  Mutta sellaisia asiat usein ovat.

Roin nukkui pehmeässä vuoteessa paksujen peittojen alla, takan hehkuessa läpi yön lämmintä kaikuaan. Hän näki unta Johanista ja Annasta, mutta se oli oikeaa unta, ei tulen näyttämiä aavekuvia. Se oli levollista unta, ja kun Roin aamulla heräsi, valo ikkunan takana näytti kirkkaammalta kuin muina aamuina. Hän oli varma, ettei se johtunut virkeydestä. Hän oli varma, että sen huomaisi jokainen.

Marje vahvisti epäilyksen tarjoillessaan aamiaista. Tänä aamuna viimeisetkin huomaisivat pimeän väistyneen ja valon lisääntyvän. Kylläisenä Roin palasi huoneeseensa. Pian hän aloittaisi työnsä. Mutta sitä ennen vielä…

Hän sytytti huoneensa takkaan aamupäivän uuden tulen kaivamalla tuhkan alta pienen häivähdyksen oranssia hehkua, ja syöttäen sille varovasti suikaleen tuohta. Pari pientä puunpilkettä. Puhallus. Ja vielä kerran Roin katsoi läpi syöverin ja etsi hohteen mustan kankaan takaa.

He veivät vielä kynttilän Annan isovanhempien haudalle. Sielläkin oli valmiiksi kynttilä, mutta kivi oli kaivettu lumesta hiljattain. Anna huomasi lisäksi toisen kynttilän joka oli sammunut pian sytyttämisensä jälkeen. Hän sytytti sen uudestaan.
”Niitä on oikeasti varmasti tuhansia”, Johan sanoi heidän kävellessään kohti porttia. ”Ellei kymmeniä tuhansia.”
”Ja jokainen niistä on joku joka muistaa. Niin kauan kuin liekit syttyvät, kuuluu kaiku siitä mitä on ollut. Niin kauan kuin liekit syttyvät, on joku joka ei unohda.”
He pysähtyivät vielä hetkeksi katsomaan liekkien niittyä.
”Ei tuska koskaan mene täysin pois”, Anna sanoi. ”Mutta kuten talven nietokset keväällä, sekin sulaa pois tieltä.”

”Pitääkö sinun olla jossakin”, Anna kysyi.
”Ei, enää minun ei tarvitse mennä minnekään”, Johan vastasi.
”Sinun pitää joka tapauksessa hakea korttisi. Joisitko glögiä?”
”Maistuu.”
”Kabinetissa on vanha takka”, Anna sanoi.

Johan kirjoitti viimeisen kortin, nopeasti ja vaivatta. Hymyillen. Anna kaiveli kaappeja tiskin takana ja katosi sitten keittiöön. Pian hän kurkisti ovesta.
”Rusinat ilmeisesti loppuivat. Manteleita on. Haittaako?”
Johan heilautti kättään.
”Hyvä”, Anna sanoi, ”sytytätkö tulen? Minä keittelen nämä.”
Johan ei ehtinyt vastata ennen kuin Anna oli kadonnut taas näkyvistä.

Kabinetissa oli vanhoja plyysinojatuoleja ja pari kulunutta sohvaa. Matalat pöydät olivat vielä aiemman seurueen jäljiltä vinossa. Punatiilinen takka oli takaseinällä, vieressä lähes tyhjä halkokori. Johan otti tulitikut takan reunalta ja ravisti rasiaa varmistaakseen, ettei se ollut tyhjä. Hän kumartui tulisijan eteen.

Se oli kumma tunne. Roin ei nähnyt tapahtumia Johanin silmin, mutta nyt kun he molemmat olivat kumartuneena omien tulisijojensa eteen, tosi ja näky sulautuivat yhdeksi. Johanin takka oli musta, Roinilla liekit olivat madaltuneet hohtavaksi hiillokseksi. Roin melkein tunsi pinoavansa viimeiset halot pesään, työntävänsä suikaleen paperia niiden alle ja sytyttävänsä tikun.

Johan työnsi tulitikun paperiin, joka syttyi ahnaasti. Liekit kasvoivat, mutta alkoivat sitten hiipua, paperi alkoi olla palanut. Vain muutama ohuin puun pää oli alkanut kyteä, ja pian paperi sammui käpristyen viimeisen kulmansa sisään. Johan puhalsi varovasti. Kytevät puun päät hehkuivat kirkkaina. Uusi puhallus, uusi hehku. Vielä, vielä.

Roin huomasi puhaltavansa mukana. Hänen puunsa olivat palaneet hiillokseksi, ja kekäleet hohkasivat.

Johan puhalsi vielä viimeisen kerran, hehkun keltaisemmaksi kuin se oli kertaakaan aiemmin ollut. Mutta liekkejä ei näkynyt. Johan huokasi.

Ja Roin puhalsi yksin, yhden kerran, syvään.

Johanin takassa puiden päiden hohto kellastui, kirkastui, ja liekki hulmahti eloon.

Roin säpsähti.

”Hyvä”, kuului Johanin takaa. Anna laski glögilasit lähimmälle pöydälle. Johan istui nojatuoliin. ”Ole hyvä.”
”Tähän aikaan vuodesta taitaa käydä tavanomaista kovempi vilske”, Johan arveli.
”No jaa. Vilske kyllä. Mutta varmaankin vain vähän eri tavalla kuin mitä muulloin. Osasta tulee tässä kuussa aina kovin hengellisiä, vaikka eivät muuten olisikaan. Ja se sitten vaikuttaa menoihin.”
”Oletko sinä”, Johan sanoi ja maistoi glögiään. Tulikuumaa. Inkivääriä ja neilikkaa. Lisäksi oli jokin mauste jota Johan ei tunnistanut. ”Hyvää.”
”Kiitos”, Anna hymyili. ”Teen sen itse. Hengellinen? En sillä tavalla kuin ajankohta antaisi olettaa. Mutta uskon juttuihin. Erilaisiin juttuihin. Esimerkiksi että meitä ei ehkä luonut kukaan, mutta meillä jokaisella on tarkoitus. Yksilöinä ja yhdessä. Uskon että jokaisessa meissä palaa sama tuli, jokainen on oma pieni liekkinsä. Ja minä… Tiedätkö sinä mikä on umpimähkä?”
”Umpimähkä? Siis mennä umpimähkään? Eikös se tarkoita että tehdä jotain sokkona ja tietämättä?” Johan arveli.
”Ei. Tai siis kyllä, sitä tarkoittaa kun menee tai tekee umpimähkään. Mutta alun perin umpimähkä liittyy tuleen. Ennen, kun tuli oli arvokasta ja varsinkin tulen tekeminen oli arvokasta, tuli pidettiin elossa yön yli peittämällä hehkuvat kekäleet tulisijassa tuhkalla. Tehtiin umpimähkä. Aamulla sitten kekäleet kaivettiin esiin uutta tulta varten. Kekäleitten hehku ei näkynyt tuhkasta, siksipä mentiin umpimähkään.”
Anna hörppäsi glögiään.
”Minä uskon, että kenenkään liekki ei sammu. Me pidämme niitä yllä muistamalla menneet ja kertomalla heidän tarinansa, sytyttämällä kynttilä heidän muistolleen. Liekkiä pidetään yllä, ettei se sammuisi.”
”Mutta lopulta ei ole ketään, kuka muistaisi”, Johan sanoi totisena.
”Siksipä minä uskon, ettei kenenkään liekki sammu. Jossain kaukana täältä on tuhkan maa, jossa jokainen liekki odottaa syttymistään uudelleen umpimähkässä. Ja jonain aamuna joku kaivaa kekäleet esiin ja puhaltaa.”

Anna kertoi itsestään. Pubi oli vanha ja kulki suvussa. Se oli viimeksi ollut hänen setänsä, nyt jo muutaman vuoden ajan Annan.
”Tai no, sanotaan häntä nyt minun sedäkseni. Ei hän varsinaisesti ollut”, Anna sanoi pyöritellen silmiään jollekin perheen sisäiselle nokkeluudelle eikä Johan ymmärtänyt yhtään. ”Älä välitä, se on mutkikas juttu ja kerron sen ehkä toiste.”
Anna keitti heille uudet lasilliset, ja niitä tuodessaan huomasi jotain lattialla tuolin vieressä. Hän istahti, kurotti käsinojan yli, kiskaisi esiin jotain punaista ja veti sen päähänsä. ”Tonttujen sukua, näethän.” Lakki oli aivan liian suuri.

”Mikä tuo yksi mauste on”, Johan kysyi yrittäen keksiä. Anna nosteli takaovella ulkoseinustalta uusia puita koriin.
”En kerro”, hän sanoi nauraen kantaessaan koria takan viereen. ”Liikesalaisuus.”

Anna kumartui laskemaan uusia puita vanhan hiilloksen päälle. Hän veti syvään henkeä ja puhalsi pitkään.
”Kerro minulle heistä”, hän sanoi ennen uutta keuhkollista. Johan kohautti hartioitaan. Tämän hän oli käynyt läpi jo monta kertaa.
”Siitä on reilu kaksi vuotta. Pimeä ja liukas tie…”
”En minä sitä tarkoita”, Anna keskeytti ystävällisesti. ”Heistä itsestään.”
Ja Johan aloitti kertomisen. Anna puhalsi ja puhalsi ja puhalsi…

…ja Roinin takan hiillos kohisi ja leimahti liekkiin.

Viima istui yötalon portailla odottamassa Roinin tullessa ulos. Hänellä oli yllään metsässä käyttämänsä turkisviitta. Sylissään hän piti ruskealla paperilla käärittyä pakettia.
”Huomenta”, Roin sanoi ja istui Viiman viereen. ”Lähdössä?”
”Olen. Ajattelin vielä hyvästellä ensin.”
”Minä jään Talvikylään joksikin aikaa”, Roin sanoi. ”Kevääseen ehkä. Sitten minun on kierrettävä eteläisissä valtakunnissa määräämättömän pitkään. Mutta palaan aina Talven valtakuntaan sydäntalveksi, jos pystyn. Ehkä eksyn tänne silloin tällöin ollessani lähistöllä.”
”Mikään ei ole lähistöllä”, Viima nauroi. ”Minä palaan puolen kuun aikaan. ”
”Näkemiin siihen asti, Talven neito.”
Viima taputti sylissään olevaa pakettia ja ojensi sen sitten Roinille.
”Tämä on sinulle. Annetaanko teillä päin sydäntalven aikana lahjoja?”
”Jotkut antavat. Minulla ei ole mitään sinulle.”
Viima heilautti kättään.
”Sinulla on puoli kuuta aikaa keksiä jotakin.” Sitten hän nauroi. ”Ne eivät sitten ole minun tekemäni. Osaan parsia reiän, mutta… Noh. Miekan kanssa paremmin.”
Viima nousi ja lähti. Muutaman askeleen jälkeen hän vielä kääntyi.
”Näkemiin Tuleenpuhaltaja. Lieska olkoon nimesi kun seuraavan kerran kohtaamme.”
”Se kuulostaa sopivalta”, Roin sanoi ja vilkutti.

Paketti kainalossa hän suuntasi Talvikylän halki kohti luoteista rinnettä. Viljelylaaksoon lähtevän tien oikealta puolelta kahden mökin välistä nousi polku loivassa rinteessä kasvavan jättimäisen Talvipuun luo. Toisen mökin takana värjättiin lankoja suurissa höyryävissä sammioissa. Polulla ei ollut muita kulkijoita.

Puun vieressä palavan suuren nuotion ympärillä sen sijaan oli väkeä. Kolmatta kymmentä henkeä istuskeli reppujen, nyyttien ja tukkien päällä kuunnellen yhtä. Tämä tuijotti tuleen, aina välillä vilkaisten kuulijoitaan. Osa oli selvästi tulossa erämaasta, vaatteissaan enemmän nahkaa ja turkista, osa kyläläisiä villaisemmissa nutuissaan.

Kertoja lopetti tarinansa. Hiljainen tuuli humisi Talvipuun valkolehtisessä oksistossa. Nuotio rätisi ja sylkäisi rykelmän kipunoita kohti taivasta. Kului hetki ja toinen, ja sitten joku muu aloitti tarinansa. Roin istuutui tulen lämpöön.

Hän kuunteli tarinaa jota kerrottiin. Talven lapsi oli erämaassa kohdannut raivopäisen suden ja joutunut puolustamaan itseään. Roin katsoi syvälle nuotion ytimeen

Viima halasi Roihua eteläportilla ja taputti tämän selkää. Molemmat nauroivat. Viima kiristi suksiensa siteet ja lähti laskemaan. Portilla hän nosti kätensä heilutukseen katsomatta taakseen. Roihu heilutti takaisin.

Kahdeksan tarinan ajan Roin keräsi rohkeutta. Kertomusten aikana hän oli varma, että seuraavassa välissä hän aloittaisi. Mutta aina kun sen aika tuli, hän ei pystynyt. Hän siirsi tarinansa seuraavaan hiljaiseen hetkeen.

Kun kahdeksas tarina päättyi, hän aloitti.

”Koillisrannalla, kaukana täältä, oli kerran pieni kylä vehreässä laaksossa…”