Tulen kaiku 7/15

Roihu

Nousu oli tällä kertaa helpompi. Roinin ei tullut edes hiki, saatikka että täysi vatsa olisi taistellut vastaan. Ylätasanteen muurilla olevat nuotiot vaikuttivat hiukan isommilta kuin päivällä, muutama puu enemmän jokaisessa. Ehkä ne lämmittivät ovelle asti, ehkä eivät. Silti tuntui paljon kylmemmältä kuin aiemmin. Roin huomasi että julkisivun kivikoristeet keräsivät kuuraa.

Roinin astuessa eteiseen tuli Viima samalla hetkellä vasemmasta sivuovesta. Tämä sulki oven perässään huolellisesti. Eteisessä ei missään nimessä ollut lämmin. Lämpimämpi kuin ulkona, helposti, mutta se kertoi enemmän toisen kylmyydestä kuin pienen tilan lämmöstä.
”Sait syödäksesi?” Viima kysyi ja avasi salin oven jääden odottamaan että Roin astuu sisään.
”Kyllä. Oli jos jonkinlaista. Mieluusti olisin enemmänkin syönyt, mutta pelkäsin tuota nousua.”
”Marje laittaa aina yllin kyllin”, Viima myönteli ja veti Talven tuvan oven kiinni heidän perässään.

Salissa oli valoisaa. Pöydillä paloi kynttilärykelmiä, jokaisessa pylväässä oli soihtu tai kaksi. Vain takka näytti sammuneelta. Istuimen päässä salia oli tehty makuusijoja levittämällä lattialle paksu kerros olkia ja niiden päälle täkkejä ja huopia. Roin ajatteli, ettei tilaa ollut kuudelle nukkujalle, mutta keksi sitten, että vain neljä heistä nukkuisi kerralla. Pöytien vierestä nousi viisi nuorta. Salissa oli kaikista tulista huolimatta kylmä.
”Talven lapset”, Viima sanoi, ”tässä on kuudes tulivahtinne. Hänen nimensä on Roin.”
Roin nosti kätensä vaisuun tervehdykseen.
”Tässä ovat Kuura”, Viima sanoi ja osoitti ensimmäistä Talven lasta. Kuura oli joukon pisin ja olisi ollut ilman päässään olevaa hiukan hiippaista lakkiakin, joka toi vähän toista vaaksaa lisää pituutta. Paksun villapaidan päällä hänellä oli nahkainen liivi ja vyöllä roikkui tyhjä puukontuppi.
”Pyry”, Viima jatkoi ja osoitti seuraavaa. Tyttö oli melkein yhtä pitkä kuin Kuura. Päässään tällä oli villainen huivi niin että hiukset tulivat sen yläpuolelta vielä näkyviin. Kaikilla muilla oli jalassa joko saappaat tai huopatossut, mutta Pyry oli villasukkasillaan.
”Hile”, Viima osoitti pienikokoista tyttöä jolla oli päässään Viiman aikaisempi myssy. Jos se oli ollut Viimalle liian suuri, Hileelle se oli valtava. Lapsi näytti menninkäiseltä, ei vähiten siksi että pienen kokonsa vastapainoksi näytti joukon vanhimmalta. Vaikka eipä heillä paljoa ikäeroa ollut. Hile nyökkäsi tervehdykseksi, ja myssy putosi hänen silmilleen.
”Roihu”, Viima sanoi ja osoitti joukon lyhyintä lasta. Tytön hiukset olivat täsmälleen samanväriset kuin Viiman. Kasvot tuskin näkyivät moneen kertaan kaulan ympäri kierretyn huivin takaa. Roihu vilkutti aivan kuin näkisi vanhan rakkaan ystävän vuosien jälkeen mutta sadan metrin päästä. Vaikutelma oli hiukan hassu viiden metrin etäisyydeltä.
”Ja Huurre”, Viima lopetti. Huurre oli pituudessa keskimmäinen ja todennäköisesti joukon nuorin, Roin ajatteli. Poika yritti näyttää rehvakkaalta. Pipo oli painettu taakse ja peukalot lepäsivät villaisen liivin päällä olevan vyön soljen takana. Huurre oli myös kaikkein keveimmin pukeutunut. ’Tässä ollaan katsos sen verran vanha kettu näissä hommissa ettei edes kylmä tule’, olemus sanoi. Todennäköisesti joukon nuorin, Roin ajatteli uudestaan.
”Hyvä!” Viima huudahti. ”Te kaikki tiedätte, mikä tehtävänne on. Talven tuvassa pitää palaa tuli yön yli. Helppoa se ei ole, ja vähiin se käy. Mutta te pystytte siihen kyllä, kuten ovat pystyneet muutkin ennen teitä. Ja Roin?”
”Niin kauan kuin Tulen kaiku kuuluu, voi liekki muistaa että sitä tarvitaan?”
Viima nyökkäsi. Ja juuri ennen kuin hän kääntyi kohti ovea, Roin näki tämän kasvoilla ilmeen, josta kaikki kävi selväksi. Viima kyllä uskoi että he pystyisivät siihen, mutta hän ei tiennyt sitä. Se ei ollut itsestään selvää. Oli tulilla mikä tahansa merkitys, ei ollut varmaa että ne palaisivat aamuun. Roin oli nähnyt aikanaan monta epätoivoiseen tehtävään lähtevän joukon saatepuhetta. Ne olivat kaikki samanlaisia. Ylistystä ja moraalin nostatusta, mutta lopulta vain silkkaa toivoa onnistumisesta. Ovella Viima vielä kääntyi saliin päin.
”Ja muistakaa. Ei lisää puita ennen kuin annan luvan.”

Roin jutusteli pöydässä istuvan joukon kanssa. Kaikki paitsi Roihu joivat kuumaa glögiä savisista mukeista. Kävi ilmi että Hile todella oli ryhmän vanhin, Huurre nuorin. Hile ja Kuura olivat jo kolmentoista, loput kolme täyttäisivät ennen keskikesää. Keskikesällä olisi myös aikuistumisriitti, hiukan samanlainen, ja se liittyi jotenkin tuhkateriin. Jokainen saisi omansa. Jokaisella erämaata vartioivalla Talven lapsella on oma tuhkateränsä, Roinille kerrottiin. Joillakin veitsi, joillakin miekka. Toiset takovat omansa itse jos osaavat sepäntaitoja, toisille ne tehdään. Mutta jokainen hankkii materiaalinsa itse. Roin oli juuri kysymässä mitä se tarkoittaa, ja että miksi Viiman tuhkaterät ovat erilaisia, kun kuin kutsuttuna Viima avasi salin oven ja astui sisään kantaen jotakin kankaaseen kiedottuna. Hän laski nyytin ovea lähimpänä olevalle pöydälle ja avasi rullan.
”Tulkaas tänne”, hän sanoi, ja he menivät.
Auki rullatulla kankaalla oli yhdeksän erimittaista veistä, kaikkien terät samaa valkoista metallia.
”Teillä ei vielä ole omia tuhkateriänne. Ja kuten tiedätte, toisten teriin ei kosketa ilman lupaa. Tänä yönä teillä on lupa valita näistä yksi itsellenne lainaan tulivartion ajaksi. Ne ovat palvelleet Sydäntalven tulivartiota sukupolvia. Te saatatte tarvita niitä yön aikana, tai sitten ette. Joka tapauksessa, valitkaa.”
Jokainen otti itselleen veitsen, toiset nopeammin, toiset hitaammin valikoiden. Kaikkein pisimpään valitsi Roihu omaansa. Kuura sujautti valintansa vyöllään olevaan tuppeen. Se sopi, vaikkei selvästikään ollut samaa paria. Kun Talven lapset olivat valinneet kukin omansa, astui Roin pöydän luo.
”Minäkin?”
”Sinäkin.”
Veitsistä neljä oli jäljellä. Yhden kahva oli lähes yhtä valkeaa puuta kuin terä itsessään, yhden kyljessä oli kauniita kaiverruksia. Yksi oli nahkanyöritetty, viimeinen terän valkeutta lukuun ottamatta niin tavallisen näköinen kuin puukko nyt yleensä voi olla.
”Onko valinnalla jokin merkitys?” Roin kysyi.
”Ei. Ehkä? En tiedä. Ehkä valitsemasi veitsi kertoo jotain sinusta. Ehkä ei.”
Roin katsoi jokaista veistä tarkkaan, vilkaisten välillä häntä silmäilevää Viimaa.
”Minulla on oma puukkoni”, hän lopulta sanoi.
”Jos tarvitset tänä yönä veistä, omalla puukollasi et tee mitään. Mutta ihan miten haluat.”
Viima odotti vielä hetken, mutta Roin ei valinnut mitään veitsistä.
”Arvelin että olisit ottanut tuon koruttoman”, Viima sanoi kietoessaan veitset kangasrullaan. ”Joskus sitä yllättyy.”
Hän nosti kevenneen nyytin syliinsä.
”Alkakaahan ensimmäinen vahti ja muut unille”, Viima sanoi veitsiään vertaileville Talven lapsille. Sitten hän lähti.

”Viima käy varmasti sanomassa meille kun puuta saa lisätä”, Pyry vakuutteli. ”Ja kaikki muistavat, että ei ennen.” Kaikki vilkaisivat takan vieressä odottavaa halkokasaa. Huurre kaatoi itselleen lisää glögiä pannusta.
”Kylmä tulee kyllä”, Kuura sanoi ja veti päätään syvemmälle kaulukseen.
”Te voitte mennä kaikki nukkumaan, jos otan ensimmäisen vahtivuoron”, Roin sanoi. ”Olen tottunut. Saa sekin joka on minun kipinäparini seuraavassa vuorossa nukkua vähän enemmän.”
Se kävi lapsille. Sovittiin että Roin herättäisi kahden tiiman kuluttua Hileen ja Kuuran, nämä puolestaan oman kaksitiimaisensa jälkeen Roihun ja Pyryn, ja nämä lopulta Roinin ja Huurteen. Ketjua jatkettaisiin niin pitkään kuin olisi tarpeen. Kaikki viisi Talven lasta mahtuivat hyvin siskonpetiin. Pyry alkoi kuorsata ennen kuin kaikki olivat ehtineet edes makuulle. Hile veti Viiman myssyn silmilleen. Pian rivistä kuului tasainen tuhina ja kuorsaus.

Nukahtamisesta ei ollut pelkoa. Se tulisi jälleen jos nukahtaisi. Roin istuskeli pöydän ääressä, nojaili pylvääseen, käveleskeli salissa varoen herättämästä muita. Eipä siitä paljon pelkoa ollut: viisikko nukkui niin sikeästi, että olisi tarvittu jotain paljon suurempaa kuin raskaat kantapäät heidät herättämään. Kului tiima ja synkät aatokset saapuivat.

He olivat tulleet turhaan. Ehkä myös liian myöhään, mutta se oli lopulta sama asia. Mishan toive ehkä toteutettaisiin, mutta kuningas Talvi oli vanha mies jonka viimeiset hetket alkoivat olla käsillä. Kaikki ne tarinat lahjatoiveista, Sydäntalven taiasta, pohjoisen viisaasta miehestä ja ihmeistä… Talvi sanoi, ettei voinut auttaa Roinia. Harrin toive oli joka tapauksessa sen luontoinen, ettei Roin ollut sen toteutumiseen koskaan uskonut. Mutta muuta ei Harrilla enää ollut, ei ollut ollut aikoihin. Kylmä veto kävi pimeästä tunnelista takan vasemmalla puolella. Roin ajatteli tuskaista hahmoa tavernan pöydässä. Ja hän ajatteli vanhoja asioita, Hurmevuosien taisteluita, viheriöivää maata kaukana etelässä. Ja vartiotornia. Kului toinen tiima.

Roin nappasi soihdun hangastaan pylvään varresta, asteli valtavan takan luo ja työnsi liekehtivän varren kaaren alle. Reippaana roihunnut soihtu alkoi hiipua, liekit kituivat hetken ja sammuivat sitten. Hehkuvasta päästä nousi viehkeä kiehkura savua. Roin hymähti. Hän sytytti soihdun uudelleen toisesta ja kiinnitti sen takaisin paikoilleen. Hän kumartui hiilloksen luo.

Oli väärin kutsua sitä hiillokseksi. Tuhka oli harmaata ja hiilet mustia, hädin tuskin lämpimiä. Roin työnteli sitä hiilihangolla ja sai pintaan jotakin joka oli joskus hohkannut oranssina. Hän puhalsi. Turhaan. Uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.

Roin puhalsi mustiin kekäleisiin vielä viimeisen kerran. Pieni tulen kynsi työntyi esiin viimeisistä hehkun suonista. Hän ei uskaltanut puhaltaa toistamiseen, pudisti vain päätään miettien takan vieressä olevaa kiellettyä halkokasaa ja miten tuli ei kestäisi aamuun. Hän meni herättämään Hileen.

Tyttö ei herännyt ensimmäisellä eikä toisellakaan tönäisyllä. Vasta kun Roin ravisti tätä olkapäästä samalla tämän nimeä kuiskaten, Hile nosti myssyn naamaltaan ja avasi rähmäiset silmänsä. Tämä tärisi venytellessään.
”Joko on aika?”, Hile kysyi.
”Jo. Mene käymään ulkona, se piristää. Minä herätän Kuuran.”
Hile nousi, taitteli täkkinsä kasaan ja lähti takkia pukematta salista. Kuura heräsi helpommin.
”Onko juotavaa?”, hän kysyi pirteänä heti avattuaan silmänsä.
”Pöydällä lienee pannussa vielä glögiä”, Roin neuvoi. ”Uutta en ole keittänyt mutta eipähän ole kuumaa.”
”Saisi melkein olla, täällä alkaa olla kylmä.”
Se oli totta. Roin oli jo ensimmäisellä tiimallaan puntaroinut miten paha rikkomus olisi lisätä halkoja takkaan ennen lupaa saadakseen salista lämpimämmän, ei pelkästään pitääkseen liekin elossa. Ehkä kaikki oli vain testiä aikuistuville? Ymmärrä rikkoa sääntöjä selvitäksesi. Mutta tuskin sentään.
”Missä Hile on?”
”Käskin vilvoitella ulkona. Oli niin unisen näköinen.”
Kuura nousi, hieroi käsivarsiaan ja kaatoi pannusta itselleen kupillisen. Roin kävi makuulle, veti täkin päälleen ja ummisti silmänsä.

Roin oli nukahtamaisillaan kuullessaan Kuuran kuiskauksen vierestään. Roin avasi silmänsä.
”Mitä?”
”Hile ei ole tullut takaisin sisään. On kulunut jo hetki. Kävisin katsomassa mutta jonkun pitää valvoa salissa kaiken aikaa.”
Roin nousi.
”Ei hätää. Minä käyn katsomassa. Valvo sinä.”
Kuura nyökkäsi.

Ulkona oli hyytävän kylmä. Jos Roin oli ollut hiukkaakaan unelias, se kaikki jäätyi pois. Tasanteen reunan tulissa oli uusia puita ja korkeat liekit. Hile seisoi muurin luona ja katseli alas. Tyttö havahtui säpsähtäen Roinin tullessa hänen luokseen.
”Lisäsin puita”, Hile selitti. ”Sitten taisin jäädä mietteisiini.”
Roin ei ehtinyt sanoa mitään astuessaan muurin luo ja nähdessään valomeren alhaalla. Talvikylä loisti moninkertaisesti sen mitä aiemmin. Hileen täytyi nähdä hämmästynyt ilme Roinin kasvoilla.
”Sydäntulet on sytytetty. Suuret kokot ympäri kylää. Ne pitävät pimeän loitolla. Minä menen sisään.”
Roin nyökkäsi kääntämättä katsettaan loistavasta kylästä. Hän ei ollut varma salin takasta, mutta kylän valot todella pitäisivät pimeyden poissa.

Roin sulki oven perässään. Vasen eteisen sivuovi oli raollaan. Kuului vaimeaa yskintää. Roin raotti ovea nähdäkseen siitä paremmin sisään. Oven takana oli pieni makuukamari, yksinkertainen laveri, kapea kirjoituspöytä, korkea kaksiovinen kaappi ja pari jakkaraa. Vuoteessa, olkien ja pellavaliinojen päällä makasi kuningas Talvi, jos mahdollista vieläkin kuihtuneempana kuin päivällä. Kuningas oli peitelty paksuilla täkeillä. Sängyn vieressä jakkaralla istui Viima, silitellen kärsivän näköisen kuninkaan otsaa.
”Tule sisään”, Viima sanoi katsomatta ovelle. Roin astui ovesta. Yskänpuuska riepotti kuningasta.
”Joko kylän kokot palavat?” Viima kysyi. Äänestä kuuli että hän tiesi vastauksen jo ennen kuin Roin sanoi mitään.
”Jo. Alarinne on pelkkää tulta ja valoa.”
”Tiedäthän että niiden tulien on oltava turhia. Teidän on estettävä pimeyttä. Ette voi yrittää sytyttää takkaa ennen kuin annan luvan. Te ette saa antaa niiden sammuttaa--”
Kuninkaan rohiseva vaikerointi keskeytti Viiman. Tämä hyssytteli kärsivää Talvea.
”Roshua”, kuningas valitti, ”anna minun mennä. Anna sen loppua.” Yskänpuuska sai kuninkaan valtaansa.
”Ei se kestä enää kauaa”, Viima sanoi hiljaa. ”Pian kaikki on hyvin.”
Roin laski katseensa ja perääntyi ovesta. Hän oli nähnyt kuolevia ennenkin. Kuningas ei eläisi aamuun.
”Roin”, kuului Viiman ääni vielä hänen peräänsä. ”Ei ennen kuin annan luvan.”

Hile nousi takan edestä ja otti Kuuran ojentaman kupin. Roin käveli makuupaikkansa luo. Hile tuli hänen luokseen.
”Anteeksi vielä että jouduit hakemaan”, tyttö pyysi. Roin heilautti kättään.
”Ei haittaa. En yhtään ihmettele että unohduit katselemaan kylää. Sen loisto on vangitseva.”
Roin paneutui makuulle ja veti täkin päälleen.
”Pitäkää huolta tulista”, hän sanoi. ”Viima sanoi että ilmoittaa kun takan saa sytyttää uudelleen.”
”Ei 'saa', vaan 'voi'”, Hile korjasi lyhyesti ja jätti Roinin. Mies jäi katsomaan tämän menoa. Sitten hän sulki silmänsä.

Kabinetista kuului laulua. Hän naputteli kynällään korttia, ja vaihtoi sen sitten aloittamatta uuteen. Hän hieroi nenänvarttaan. Konjakkilasi oli jälleen tyhjä.

Se oli ollut ehkä ääni. Ulvontaa. Joskus äkisti herätessään tietää mihin heräsi, vaikka heräämisen aiheuttajasta ei enää olisikaan havaintoa. Roin näki Roihun ja Pyryn kuulostelevan. Hile, Kuura ja Huurrekin kohottivat päitään vuoteiltaan.
”Susia?” Roin kysyi ja nousi.
”Ei”, Roihu vastasi ja kääntyi katsomaan takan vasemmalta puolelta lähtevään käytävään.
”Ei susia”, Huurre tuki.
”Se alkaa”, Hile sanoi.
”Mikä ääni se oli?” Roin kysyi. Häntä ei selvästi ollut valmisteltu tarpeeksi. Hänelle ei ollut kerrottu kaikkea.
”Ei se ollut. Ne tulevat”, Pyry sanoi.
”Mitkä? Mikä ääni se oli?” Roin tivasi. Ja hän ymmärsi että hänelle ei ollut kerrottu kaikkea, sillä hän ei ollut kuunnellut loppuun. Viima oli tiennyt enemmän, mutta hän oli keskeyttänyt. Ja Viima oli tiennyt, mutta hän ei ollut jäänyt kuuntelemaan.
”Ei se ollut ääni. Se oli Pimeys”, Kuura ehti sanoa, ja sitten se alkoi. Ääni oli lähempänä pakkaslumen narskunaa saappaitten alla kuin ulvontaa tai läähätystä, mutta niitä kaikkia se oli. Siinä oli kirkunaa ja veitsiä lasitetulla savella ja räksytystä. Ja Roin oli varma, ettei siinä ollut mitään niistä. Se oli ääntä samalla tavalla kuin pimeys on valoa: se voisi olla, mutta ei ole. Ja musta savuhahmo syöksyi takan vasemmalla puolella olevasta käytävästä kuin peto neljällä jalalla, törmäsi lähimpään pöytään lähes kaataen sen kovalla ryminällä ja vaihtoi suuntaa.