Tulen kaiku 14/15

”Näkeekö sen päältä”, Johan kysyi viimein.
”Minkä niin?”
”Murheellisuuden. Vaikka ei tunne ihmistä?”
”En ehkä tunne ihmistä”, Anna sanoi ja osoitti Johania, ”mutta tunnen ihmiset. Tämä on niitä hommia, jossa sen väkisinkin oppii. Emme me ole niin erilaisia, kukaan meistä. Klovnin kyyneleet eivät järin eroa tosikon kyyneleistä, uskovaisen kyyneleet ateistin kyyneleistä.”
Johan naurahti. Anna hymyili.
”Sinä se et taida paljoa hymyillä?” hän kysyi.
”En juuri”, Johan myönsi ja vakavoitui. ”En hetkeen.”
”Sekin on melko samanlaista. Mutta samalla kun emme ole kovin erilaisia, jokainen on silti omalla tavallaan erilainen. Sinä kiinnitit huomioni, koska kirjoitat kaikesta huolimatta kortteja. Ja sen huomattuani huomion kiinnitti tuo yksi, joka seilasi ees taas. Montako noita on kaikkiaan, viitisenkymmentä?”
”Melkein kahdeksankymmentä”, Johan vastasi.
”Minä tiedän vain yhden ihmisen joka kirjoittaa nykyään enää tuollaista kasaa perinteisiä kortteja. Tai no, nyt kaksi.”
Johan ei sanonut hetkeen mitään. Anna pysyi vaiti, sillä huomasi että jotain oli tulossa.
”Se ei oikeastaan ole minun perinteeni”, mies sanoi lopulta. Anna nyökkäsi.
”Miksi sinä pelkäät, että kirjoittaisit korttiin jotain väärin?”
”En minä pelkää kirjoittavani väärin”, Johan sanoi ja kiristeli hampaitaan. ”Tiedän mitä minun pitäisi siihen kirjoittaa, mutta en voi, koska sitä mitä pitää sanoa, ei ole tapahtunut. Enkä voi valehdella.”
Anna mietti.
”Pattitilanne”, hän sanoi.
Johan murahti.
”Veikkaanko kovin väärin, jos oletan että syy mikset hymyile on sama syy minkä vuoksi sitä jotain ei ole tapahtunut? Kortti on vain viimeinen lenkki ketjussa.”
”Et veikkaa.”
”Mitä sinä olet jättänyt tekemättä?”
Annan suora kysymys yllätti Johanin.
”Lisää?” Anna kysyi tarttuen konjakkipulloon.

Johan kilkutti lasiaan kynnellään. Pienet väreet kulkivat pitkin meripihkan värisen nesteen pintaa.
”Minun pitäisi käydä… Tai olisi pitänyt käydä jo pitkään.”
Pitkä hiljaisuus.
”Mutta se sattuu niin kovin.”
Miehen silmät kimmelsivät.

”Sinun pitäisi kirjoittaa korttiin että olet käynyt”, Anna sanoi viimein hiljaa. ”Et voi lähettää korttia ilman että kerrot siitä. Mutta et halua valehdella, koska asia on liian tärkeä.”
Johan nyökkäsi.
”Minä tiedän että sinä tiedät tämän”, Anna sanoi, ”mutta tämä on väärä pää avata solmua. Sillä solmuun on vain yksi ratkaisu.”
Johan nyökkäsi uudelleen.
”Onko sinne pitkä matka?”
”Ei. Harjulla.”
Ja silloin Anna ymmärsi.

”Minä en halua tungetella”, Anna sanoi ja katsoi sivuun, ”siis enempää kuin nyt olen jo tungetellut. Mutta olisiko siitä apua, jos minä lähtisin sinun mukaasi?”
”En… en minä tiedä. En minä oikein… en tiedä.”
Anna hymyili hellästi.
”Tai ajatellaan niin päin, että lähde sinä minun mukaani. Minun pitäisi käydä siellä myös. Tulet vain sen verran kuin tuntuu sopivalta. Minä ymmärrän kyllä.”
Johan mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
”Hyvä”, Anna sanoi. ”Minä haen takin tuolta takaa.”
Anna vei konjakkipullon tiskille ja katosi baaritiskin päässä olevasta ovesta. Johan veti takin päälleen. Anna palasi ja yhdessä he astuivat ulos kadulle. Räntä oli poissa. Leijaili hiljaa suuria lumihiutaleita.

”Hyvä”, Talven ääni sanoi jostain kaukaa lumisateen, kinosten, revontulten ja tähtien takaa. ”Hyvä.”

Kynttilöiden meri valaisi lumisten kivien kenttää. Pääpolkujen lamput paloivat vielä. Hengitykset höyrysivät. Anna työnsi kätensä Johanin käsikynkkään. Hän tunsi, miten miehen hartiat jännittyivät mitä pidemmälle he kulkivat hautausmaalle.
”Minä olisin kääntynyt portilta”, Johan sanoi hiljaa. ”Ilman sinua minä olisin kääntynyt portilta.”
Anna puristi miehen kättä tiukemmin. Johan niiskautti.

”Kaunista”, Anna sanoi hiljaa. ”Kynttilöitä on varmasti tuhansia.”
Johan ei sanonut mitään, mutta kulki joka askeleella hitaammin. Sitten hän pysähtyi. Anna odotti. Ja sitten Johan veti henkeä ja astui taas eteenpäin.
”Se on…” Muuta ei tullut. Anna taputti miehen käsivartta.
”Minä tiedän. Ei mitään kiirettä.”

He kääntyivät pienelle sivupolulle. Sitä ei oltu avattu lumesta, mutta keskellä kulki tampattu väylä. Kummasti Johanin askeleista tuli varmempia, kun niitä varten piti nähdä vaivaa. He ohittivat hautoja, joiden päältä oli puhdistettu lumi. Taivaalta satava uusi peitti niitä parhaillaan. Toiset olivat jo lähes uudelleen peitossa. Kaikkien edessä paloi kynttilä, monien edessä useita. Sitten Johan pysähtyi yhden eteen.
”Joku on käynyt jo”, hän sanoi hiljaa.

Kivi oli kaivettu esiin kinoksesta, mutta siitä lieni jonkin aikaa. Se oli hyvää vauhtia hautautumassa uuden lumen alle. Haudalla paloi kaksi kynttilää, toinen pienessä lyhdyssä. Kivessä oli kaksi nimeä. Niistä ei saanut selvää lumen alta. Päänsä painaneen Johanin olkapäät hytkyivät. Anna odotti ensin hetken, ja kietoi sitten kätensä Johanin hartioiden ympäri. Johan uikutti.

”Kenen hauta se on”, kuului kuningas Talven hiljainen ääni. Roin havahtui näystä, oli menettää otteensa, liekki, tähdet, Talvikylä, vartiotorni Koillisrannalla, hän keskittyi hautausmaan kynttilämereen ja tarrasi kiinni.
”En tiedä”, Roin vastasi hiljaa.

Anna silitti Johanin selkää. Kyynelvirta oli vaiennut. Johan ryki ja niiskautti.
”Huhhuh”, hän sai äännähdettyä. ”Huhhuh.”

”Kenen hauta se on”, toisti kuningas. Tällä kertaa Roin ei yllättynyt, mutta kysymys ärsytti häntä. ”En minä tiedä. En saa nimistä selvää.”
”Ei sinun tarvitse saada niistä selvää.”

”Eikä minulla ole edes kynttilää”, Johan sanoi hiljaa ja puri hammasta. Hän kumartui nojaamaan polviinsa.
”Olipa hyvä että tulin mukaan”, Anna sanoi ja kaivoi taskustaan kynttilän ja tulitikut. Hän ojensi ne Johanille. Johan kiitti.

”Ketkä siellä lepäävät”, kuningas kysyi. ”Mitkä ovat heidän nimensä?”

Anna kumartui puhdistamaan kiven lumesta Johanin sytyttäessä kynttilää. Anna pyyhki kiven päälle kerääntyneen kerroksen, lyhdyn kannen ja alkoi putsata nimiä. Roin ei halunnut katsoa.

”Kenen hauta se on”, kuningas Talvi kysyi jälleen. ”Ketkä siellä lepäävät? Mitkä ovat heidän nimensä?”
Roin riuhtaisi itsensä pois näystä, pois liekistä takaisin Talven tupaan ja ponkaisi pystyyn.
”En minä tiedä heidän nimiään”, hän huusi. Kesti hetken puhkua Talven värähtämättömille kasvoille ennen kuin Roin ymmärsi mitä oli sanonut. Ja samalla hetkellä hän tiesi tienneensä jo pitkään.
”Miten sinä tiedät?” hän kysyi ja lysähti tuolilleen.
”Mitä niin?” kuningas kysyi viekkaasti. ”Mitä sinä tarkoitat?”
Roin ymmärsi. Kuningas oli tiennyt jo pitkään. Oikeastaan hän oli itsekin tiennyt. Mutta kuningas oli odottanut, että hän myöntäisi sen viimein itselleen. Miten se olisi voinut olla mitään muuta?
”Miten sinä tiedät, mitä minä tein? Mistä tiedät mitä tornilla Koillisrannalla tapahtui?”
”Koska se ei voinut olla mitään muuta.”

”Luulin ensin, että se oli tottumattomuuttasi”, Talvi sanoi. ”Mutta huomasin pian, että liekkien virta vei sinua yhteen suuntaan, veti yhteen pisteeseen maailmassa, työnsi pois kaikkialta muualta.”
”Minä en palaa sinne enää koskaan”, Roin sanoi hiljaa.
”Ehkä et”, Talvi sanoi. ”Mutta sinä voit katsoa sinne.”
Takan tuli napsahti oman sanansa.

”Olkoon sitten niin”, Roin sanoi ja katsoi. Hän katsoi ulos, yli erämaan, kohti etelää ja sitten itään. Hän ei pannut vastaan, vaan antoi voiman tehdä sen mitä se oli jo pitkään yrittänyt. Hän kiisi kohti Koillisrantaa.

Koillisrannan kumpuilevat maat olivat kesäisin vehreät, mutta nyt oli talvi. Näin etelässä tuli harvoin lunta, mutta puut olivat lehdettömiä ja heinä kuivaa. Roin ohitti kyliä ja jokia, linnoja ja kaupungin. Meren lähestyessä asutus väheni. Suuri metsä, ja sitten rantamaat. Hän löysi pienen laakson jonka reunalla oli jyrkänne.

Kylä oli autio ja rähjääntynyt. Varisparvi lehahti lentoon katoilta nousten kohti jyrkänteellä kohoavaa tornia. Tornia ei ollut korjattu loppuun, mutta vuosia sään armoilla olleet kivet olivat haalistuneet eikä enää voinut sanoa mikä oli alkuperäistä ja mikä uutta.

Harmaat töllit nuokkuivat vaiti mäkien taakse laskevan talviauringon viimeisessä valossa. Pihapolut kasvoivat heinää ja tuuli ujelsi ikkunoissa. Oli selvää, ettei kylässä ollut asunut kukaan vuosiin.

Roin katsoi tornia. Uhkaavana se nousi laakson ylle kuin jokin paha olisi sen lyönyt veitsenä laakson lihaan. Oli irvokas kohtalo, että torni yhä seisoi samalla kun kylä oli ääneti. Roin kauhistui kuullessaan tornin huipulta vaimeaa laulua. Varikset. Ajatus oli silti liikaa.

Roin tunsi kuninkaan koskettavan kättään. Silmänräpäyksessä hän palasi Talven tupaan.
”Minä en muista sitä tuollaisena, mutta tuo on se mitä se on nyt”, Roin sanoi.
”Lumeton talvi on julma kuvittaja.”
”En minä sitä. Tai…”
”Millaisena sinä sen muistat?” Talvi kysyi.

Roin kertoi, miten taistelut olivat myllänneet maailmaa Kannonjoelta Haukanmaan rajoille asti toista vuotta. Pireneen kuningas hallitsi leveän Kannonjoen toista puolta Susiveljien avustuksella, eivätkä Koillisrannan tapahtumat olleet vielä liittyneet uudestaan osaksi suurempaa sotaa lännessä. Ei puhuttu vielä Hurmevuosista, vaikka se nimitys ei enää ollutkaan kaukana. Talvi kuunteli tarkkaan, vaikka varmasti tiesi kaiken tämän.

Roin kertoi pienen laakson pohjalla olleesta vajaan sadan asukkaan kylästä. Maanviljelijöitä lähinnä, muutama metsästäjä, seppä. Laakson pohjoisreunalla nousi jyrkänteellä vartiotorni kolmen täysikasvuisen suurkoivun korkeuteen. Sen huipulta näki ”kaikkeen maailmaan” jos kyläläisiltä kysyi, vaikka eivät hekään sitä kirjaimellisesti tarkoittaneet.

Roin selitti, miten alueella oli taisteltu aivan sodan alkuhetkinä. Lähes kaikki asekuntoiset oli sittemmin varustettu kuninkaan joukkoihin ja kuljetettu ties minne. Monikaan heistä tuskin palaisi. Muutama oli jätetty pitämään kylästä huolta. Lapsia kylässä ei enää ollut, sillä heidät oli viety evakkoon Nummenmaahan jo ensimmäisten taistelujen jaloista. Kylän väki oli vähentynyt kolmannekseen, eikä heistä ollut taistelemaan.

Roin kertoi, miten vartiotornia oli pitänyt hallussaan vihollisen tuhonlaulaja. Hän kertoi mitä se merkitsi kaikille osapuolille. Hän kertoi käskystä jonka hän ja kolme muuta olivat saaneet. Hän kertoi miten ei hetkeäkään kyseenalaistanut sitä. Ei ennen kuin vasta jälkeen, sitten kun oli jo liian myöhäistä. Hän kertoi miten he olivat yön pimeydessä kulkeneet halki kylän kuin aaveet, ja miten ennen tornin hyökkäyksen alkua ei taloissa ollut ainoatakaan elävää olentoa. Sillä tuhonlaulajien vuoria murskaava mahti perustuu elävään voimaan.

Roin kertoi, miten aamulla saapuneet joukot olivat kaivaneet hänen ruhjoutuneen ruumiinsa osin romahtaneen tornin kivimurskan seasta. Hän kertoi, miten häntä oli ensin luultu kuolleeksi, sillä pitkä haava rinnan päältä kylkeen ja edelleen reiteen oli näyttänyt halkaisseen miehen kahtia. Haava oli kuitenkin osoittautunut lievemmäksi miltä näytti, ja iltapäivällä Roin oli herännyt. Hänen kolme toveriaan olivat menehtyneet. Tuhonlaulaja oli kuollut, samoin tämän soturit. Omat joukot korjasivat tornia linnoittaakseen sen uudelleen. He kertoivat, miten Roinin ryhmälle käskyn antanut komentaja oli kaatunut aamuyöllä väijytyksessä joukkojen ylittäessä jokea kolmen tiiman marssimatkan päässä kylästä. Joukot olivat halventaneet tuhonlaulajaa ja surreet tämän tappamia kyläläisiä, sen verran mitä sotilas muistaa muita surra. Roin ei korjannut puheita ja toisten oletuksia tapahtumien kulusta.

Sota jatkui. Pian sitä kutsuttiin Hurmevuosiksi, viimeiseksi sodaksi joka ihmisten piti käydä. Roinin taistelut jatkuivat. Hän tapasi Harrin, juron miehenkörilään joka odotti sodan loppumista päästäkseen takaisin Kvinninsä luo. Kun sen hetki viimein koitti, he kohtasivat Mishan matkalla Varisvaaralle. Ja taisteluiden päätyttyä, kun oli aika hengähtää, viljavat vainiot aurinkoisella Koillisrannalla palasivat Roinin mieleen. Eikä hän enää löytänyt oikeutusta.

”Ei se lopettanut mitään. Tuli toisia tuhonlaulajia, jotka nostattivat maat ja käänsivät jokien suunnat. Tuli uusia torneja, toisia jyrkänteitä. Eikä siinä kylässä tapahtuneella ollut enää mitään merkitystä. Ne ihmiset kuolivat turhaan.”
Talvi tarkkaili Roinia.
”Ketkä mielestäsi sodassa eivät kuole turhaan?”
Roin oli vaiti ja tuijotti tuleen.

”Miksi se ei vienyt minua mukanaan?” Roin kysyi liekeiltä. ”Mikä kumma taika säästi minut kaiken sen jälkeen, vaikka siitä tuhosta ei olisi kenenkään pitänyt selvitä?”
”Kuka tietää”, Talvi sanoi. ”Miksi toisten liekki puhalletaan sammuksiin ennen aikaansa, miksi toisten palaa vielä silloinkin kun kynttilästä ei ole jäljellä kuin irvokkaat rippeet?”
”Miksi sinä et jo tuomitse minua?” Roin kysyi ja kääntyi Talveen päin.
”Haluaisitko että minä tuomitsen sinut? Tai että vihaisin sinua sen vuoksi mitä teit? Mitä se auttaisi?”
”Se olisi oikein! Se olisi kuten kuuluu!”
”Olisiko? Miksi?”
”Koska he olivat syyttömiä mihinkään!”
”Olisiko se ollut oikein jos he olisivat olleet syyllisiä?”
”Olisi!” Roin huusi ja epäröi sitten. ”Ei… Ei.”

”Roin”, Talvi sanoi ja tarttui Roinin käsiin. ”Sodissa ei taistele vain sotilaita. Sodissa ei kuole vain sotilaita. Eikä sotien jälkeen elossa ole vain hyviä ihmisiä tai pahoja ihmisiä, viattomia tai syyllisiä. Eivät ne, jotka tulevat sodasta hengissä, selvinneet siitä. Sinun sotasi ei päättynyt tornille. Muulle sinä löysit oikeutuksen, ja sekin kadotti oikeutuksensa vasta, kun ymmärsit, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Olisiko se ollut oikein, jos siitä olisi ollut hyötyä? Eivätkö kyläläiset olisi silloin olleet samalla tavalla viattomia?”
Kuningas puristi Roinin käsiä.
”Mutta sinun sotasi ei päättynyt myöskään Kivilehdon rauhaan. Sinun sotasi jatkuu yhä. Tuli ei vienyt sinua kaikille taistelutantereillesi. Alusta loppuun Tulella oli yksi päämäärä. Kylä laaksossa, jonka reunalla on vartiotorni. Miksi? Sinä olit mukana monessa. Niistä taisteluista kerrotaan lauluissa. Monenlaisissa, sankarilauluissa ja vähemmän mairittelevissa. Niiden oikeutusta tullaan kyselemään ja käsittelemään. Minä en sinua tuomitse enkä minä anna sinulle anteeksi, sillä kumpikaan niistä ei ole minun tehtäväni. Voittajat saattavat kirjoittaa historian, mutta sodassa ei ole voittajia. Ja voi olla että tulee vielä päivä, jolloin joudut tilille. Mutta yhdestä tarinasta kukaan ei sinulta kysy.”

”Montako kertaa olet kuullut tarinan viattomista, jotka tapettiin oikeudetta Koillisrannalla, Naranmaan vartiotornilla?” Talvi kysyi syyttelemättä. ”Montako kertaa olet kuullut jonkun muun kertovan tuota tarinaa, ja hävennyt?”
”En kertaakaan. En milloinkaan. En ole voinut, sillä kukaan ei kerro sitä.”
Talvi nyökkäsi.
”Sillä se tarina on unohdettu. Heidät on unohdettu. Nummenmaassa kasvaa joukko lapsia, nyt jo nuoria, jotka tietävät, että heidän entistä kotikyläänsä ei enää ole. Mutta kukaan ei kerro mitä sen asukkaille tapahtui, sillä ei ole jäljellä ketään joka muistaisi.”
”Minä olen.”
Talvi nyökkäsi.
”Niin.”

Oivallus tuli hetken kuluttua. Roin ei ensin tiennyt miten asetella asiansa.