Tulen kaiku 11/15

Tuhkaa

Roin oli herännyt aikaisin, lisännyt puita takkaan, käynyt syömässä puuroa yötalon vierastuvassa ja palannut sitten huoneeseensa. Puuro oli ollut juuri sopivan mittainen tulen reipastua. Hän istui ja tuijotti.

Se oli vaikeampaa kuin yöllä. Hän sai kyllä kiinni liekeistä, mutta oli kuin häntä olisi työnnetty kohti etelää. Tunne oli samanlainen kun kävelee jyrkkää mäkeä sivusuunnassa: joka askelmalla täytyy taistella vastaan, ettei löydä itseään lopulta mäen alta. Jokin työnsi… tai jokin veti.

Viima oli sanonut että Talven valtakunnassa kaikki oli aina tännepäin. Mutta tämä ei ollut. Poispäin oli helppo katsoa, kevyttä oli nähdä etelän valtakuntien liekkeihin. Suuren joen maassa sodittiin. Jossain sodittiin aina, Roin tiesi. Hurmevuosista oli jälkeenpäin sanottu, että siinä oli viimeinen suuri sota jonka ihmiset kävisivät. Niin oli sanottu kolmen vuoden ajan, kunnes Koston kirves oli kohonnut Syvälahden salomailla, Nauhakankaan kimil-kaivokset tuhottiin, ja Kolmen kuninkaan marssi alkoi. Jossain sodittiin aina.

Keratessa oli käynnissä sadonkorjuu. Syrjäisen maan vuodenkierto oli eri tahdissa kuin muualla, ja siellä kylmät sateet tulivat kun toiset valmistautuivat kesään. Etelässä liekkeihin oli tarkempi tarttua. Se ei kuitenkaan riittänyt Roinille. Hänen oli nähtävä mihin halusi, ei mihin rinne häntä vietti. Hän lähti matkaamaan kohti pohjoista.

Se oli kuin olisi kävellyt päin puhuria. Mitä lähemmäs pohjoista hän pääsi, mitä lähemmäs kaamosta ja Talven erämaata, sitä kompuroivampaa oli hänen näkemisensä. Ja Roin antautui virran vietäväksi. Näytä sitten missä rinteen juuri on, hän ajatteli. Ja hän ui liekistä liekkiin, ensin kohti etelää, sitten pikku hiljaa itään kääntyen. Kohti Koillisrantaa. Roin lakkasi kellumasta ja oli jälleen yötalon huoneessaan. Ei, Koillisrannalle hän ei menisi. Siellä… Koillisrannalle hän ei palaisi enää koskaan. Pimeä ikkunan takana oli vaihtunut siniseen hämärään.

Roin katsoi tulesta kohti Talven tupaa. Tasanteella paloivat nuotiot. Hile ja Kuura olivat juuri lisäämässä niihin puita. Eteisessä paloivat samat muutama kynttilää pienellä kivipenkillä ja kourallinen lisää lampeteissa seinillä kuten tähänkin asti. Roin työntyi saliin. Kuningas istui tuolissaan ja takka leimusi hänen takanaan. Kuningas nojasi polviinsa ja pohti suoristetut sormet yhdessä huulta vasten. Ja silloin Roin tiesi, että kuningas todella oli selvillä mikä Harrin toive tulisi olemaan. Kuningas oli tiennyt ennalta Mishan toiveen. Ja hänen toiveensa. Kuningas Talvi tietää kaiken. Sillä kuningas Talvi näkee kaiken. Roin olisi voinut vaikka vannoa, että Talvi katsoi suoraan siihen soihtuun, josta hän salia tarkkaili. Ovi kolahti.

”Harr Berinpoika Varisvaaralta!” kuningas toivotti tulijan sisään, ”Tervetuloa Talven tupaan. Sinä tulit pyytämään minulta lahjaa?"
Harr asteli vastaamatta puoliväliin salia ja pysähtyi sitten. Hänessä ei ollut ylpeyttä, pikemminkin uhmaa. Ikävä tunne Harrin iltaisesta uhoamisesta muistutti Roinia itsestään.
"Tulin", Harr vastasi. ”Tulin pyytämään. Mutta en lahjaa. On nimittäin niin, että meilläpäin jokainen lapsi tietää tarinan Talven valtakunnasta ja Talven kuninkaan hovista. Olen täällä oloni aikana huomannut, etteivät monetkaan tarinoiden asiat pidä paikkaansa. Mutta yhdestä asiasta olen varma. Kun tarinassa sanotaan, että Talven valtakunnasta pohjoiseen on Vuori, ja sen takana Viimeinen Yö, se on eittämättä totta.”
”Miksi niin luulet”, kysyi kuningas lempeästi. ”Miksi se seikka olisi totta?”
”Pelkäsin pitkään jahtaavani väärää toivoa. Mutta kun vartijat pysäyttivät meidät erämaassa, Viima uhkasi, että ellemme tottelisi, matkamme jatkuisi Yöhön.”
Roin muisti sen, ja totta se oli. Harr vaikutti jähmeältä, mutta juron ja kookkaan ulkokuoren päällä oli terävä pää.
”Ja siinä on minun pyyntöni, kuningas Talvi. Että kerrotte minulle tien Yöhön. Minä tiedän, että sellainen on.”
”Mitä sinä tekisit Yössä? Mikään ei elä siellä. Vain Hän kulkee tuhkavainioilla pimeydessä. Yllä kaartuu tähdetön taivas. Siellä ei ole sinulle mitään.”
”Väärin”, Harr jyrähti. ”Siellä on minulle kaikki. Täällä minulle ei ole enää mitään. Kvinnin Hän minulta vei, turhaan. Ennen aikaansa. Ja minä aion panna hänet tilille siitä.”
”Juokset varjon perässä. Kukaan ei palaa niiltä kedoilta, eikä Hän vastaa kenellekään. Hän ei päätä päivien määrää. Eri liekit palavat eri ajan, toiset pidempään, toiset nopeammin. Ei huoneen pimeys sammuta kynttilää, vaikka kynttilän sammuttua tuleekin pimeä.”
Roin ajatteli, ettei vertaus ollut paras mahdollinen, kun hän oli omin silmin nähnyt, miten pimeys sammuttaa kynttilän.
”En pyydä sinua unohtamaan häntä. Pidä Kvinn sydämessäsi, ja kerro hänen tarinansa jokaiselle joka vastaan tulee ja suostuu sen kuuntelemaan. Niin voit vaalia hänen liekkiään. Mutta pyydän, älä kulje tuhkaniityille ennen omaa aikaasi. Hän ei sinulle vastaa. Eikä kukaan kohtaa Häntä ja palaa takaisin.”
”Tämä on ainoa, mitä minulla on jäljellä”, Harr sanoi ja puri hammasta. ”Ei mainetta, ei kunniaa, ei kotia tai omaisuutta. Ei ketään. Vain kysymys Hänelle. ’Miksi?’ Kerro minulle tie.”

Harr puristi kätensä nyrkkiin ja astui muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän alkoi karjua vaatimustaan. Tuoli kaatui Roinin pompatessa pystyyn. Hän veti saappaat jalkaansa ja säntäsi ulos.

Roin juoksi ulos yötalosta ja halki kylän kohti Talven tupaan vieviä portaita. Pyry puhdisti lyhtyä pitelevän vaeltajan patsasta lumesta ja tervehti iloisesti Roinin nähdessään. Tervehdys joka Roinin suusta tuli, ei ollut edes kunnolla kokonainen sana. Hän lähti kiipeämään portaita.

Ne olivat helpommat nyt, kun ne oli muutamaan kertaan kulkenut, mutta hyvin nopeasti juoksu muuttui hölkäksi ja hölkkä edelleen ripeiksi askeleiksi. Neljännestiiman noustuaan hän näki Viiman kulkevan edellään. Tämä kuuli Roinin tulevan ja kääntyi, huomaten saman tien jonkin olevan vialla.
”Harr”, Roin sanoi saadessaan Viiman kiinni. Mitään kysymättä Viima lähti juoksemaan portaita ylöspäin. Roin yritti pysytellä mukana.

Kun he saapuivat saliin, olivat Hile ja Kuura jo kuninkaan luona. Tämä istui tuolissaan päällisin puolin kunnossa. Mutta kaksi pöydistä oli kaatunut, kynttilät sinkoilleet ympäri huonetta, penkit kumollaan ja yksi tuoleista särkynyt. Viima harppoi kuninkaan luo.
”Minä olen ihan kunnossa, Roshua”, kuningas sanoi ja nosti kätensä. ”Ei hän koskenut minuun.”
Viima kirosi. Roin sai osansa tämän vihaisista katseista, samoin kuin kaatuneet pöydät ja penkit.
”Missä hän on”, Roin kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen.
”En saanut häntä hylkäämään ajatusta”, Talvi sanoi. ”Tiesin etten saisi, mutta minun piti yrittää. Hän on ollut niin pitkään murheen kalvama, ettei hänellä ole enää muuta. En usko että vastauksella on enää mitään merkitystä. Vain kysymyksellä on väliä. Viimeisellä kysymyksellä. Ensimmäisellä kysymyksellä.”
Roin vilkaisi takan vasemmalla puolella olevaa ovea, josta pimeänpedot olivat tulleet. Hän oli tiennyt jo jonkin aikaa. Tulivahdista asti.
”Ei”, Talvi sanoi ja katsoi tiukasti Roinia. ”Anna hänen mennä. Sinä et voi enää auttaa ystävääsi. Pitkään sinä olet yrittänyt, turhaan. Sinä et saa häntä enää kääntymään. Et saa enää muutettua sitä, mikä on. Anna olla.”
Mutta Roin ei kuunnellut. Hän otti soihdun lähimmästä pylväästä ja syöksyi käytävään.

Kapea käytävä jatkui ensin suorana niin pitkään että takana oleva oviaukko oli vain pieni piste pimeydessä. Sitten se kääntyi äkisti vasempaan. Se laski loivasti ja kääntyi nopeasti kahdesti oikeaan. Jälleen tasoituttuaan se lähti kaartamaan kohti vasenta, enemmän pohjoisen suuntaan. Ja muutaman mutkan jälkeen Roin ei ollut enää varma mihin suuntaan hänen pieni soihdulla valaistu pätkänsä maailmaa kulki.

Käytävä kiertyi ja kaartui, nousi ja laski, kunnes Roin ei tiennyt enää, oliko alempana vai ylempänä kuin Talven tupa. Muuratut seinät vaihtuivat paljaaksi kallioksi, laatoitettu lattia sileäksi kiveksi. Hän ei tiennyt enää matkaa, ei aikaa. Oliko takan lämmöstä kulunut silmänräpäys vai vuosisata, tiima vai ikuisuus. Ja tunneli kiemursi vasempaan, oikeaan, itsensä kiertäen ja nousten korkeuksiin vain syöksyäkseen syvyyksiin. Louhittu kallio rosoni, tumma kivi muuttui soihdun valossa harmaaksi.

Roin huohotti. Hän oli juossut Hurmevuosina peninkulmien matkoja raskaassa varustuksessa, taistellut päiviä. Siitä oli vuosia, mutta silti. Ei hän voinut olla kaukana, ei ollut voinut kulua kauaa. Soihtu kuluttaa ilmani, Roin ajatteli. Se vaikutti järkevältä. Tai ehkä hän oli juossut vuosituhannen, maailman ääreen, tähtien taa. Se vaikutti yhtä lailla uskottavalta.

Hän yritti nähdä soihtunsa tulesta juostessaan. Hän näki häiveitä, uiskentelevia muotoja. Hän näki aurinkoisen rannan, viljavat vainiot, vartiotornin jyrkänteellä ja pienen hiljaisen kylän jossa kerran virtasi veri. Ei sinne. Väärä suunta. Hän oli kompastua ja törmätä äkkinäiseen mutkaan. Hän loikki liekistä liekkiin, elämästä elämään, yritti kohti pohjoista. Mutta matka oli hidasta liitää yli peltojen ja salomaiden, ohittaa kaupunkeja. Hän yritti kohdistaa ajatuksensa äärimmäiseen pohjoiseen. Hän ei päässyt edes erämaahan asti. Pohjanhovin majatalo, heidän viimeinen yöpymispaikkansa ennen erämaan vaellusta, talonpoika ruokkimassa hevostaan tallin hämärässä, metsästäjä odottamassa jahtiseuruettaan, joukko Talven lapsia seuraamassa harmitonta vaeltajaa, Talven lapsia nuotiolla, hän kompuroi epätasaisella lattialla, vartiotorni jyrkänteellä, EI!

Hän katsoi suoraan liekin läpi, Talven valtakunnan pohjoisimmasta kohdasta lähtevään käytävään, hän katsoi syvemmälle ja pidemmälle, ja hän juoksi.

Hän löysi Harrin liekin pimeydestä, miehen seisomassa uhmakkaana soihtu kädessään, vastassaan valtava musta varjo. Harr puhui äänettä, aneli, kirosi, huusi ja teki kauppaa.

Varjo liikahti.

Harr lyyhistyi, putosi polvilleen ja samaa tietä maahan. Roin huusi ja juoksi.