Tulen kaiku 1/15

Viima

Nuotio napsahteli pakkasyössä. Tuuli ei päässyt painautumaan notkoon. Tulen lämpö sulatti pikku hiljaa lunta ympäriltään ja rätisevät oksat yskivät kipinöitä taivaalle, vasten satavia hiutaleita. Ympärillä tiiviissä kehässä oli kolme hahmoa. Yksi nukkui makuulla selkä liekkeihin päin, yksi oli lysähtänyt istualleen. Yksi oli hereillä, kaatuneen puun rungolla istuen ja pientä puupalaa vuoleskellen. Mies kohensi takkinsa kaulusta ylemmäs poskilleen ja viittansa hupun turkisreunaa alemmas. Vielä ei ollut sietämättömän kylmä, mutta se tulisi kyllä, mikäli sää kylmenisi kuten tähänkin asti matkan jatkuessa pohjoiseen. Tarpeeksi pitkällä pohjoisessa savukin jäätyy, oli Pohjankaaressa sanottu. Kuinka pitkä matka oli tarpeeksi, sitä heille ei ollut kerrottu. Hän lisäsi nuotioon oksanpätkän jalkojensa vieressä olevasta kasasta, ja kun tuli oli tarttunut kylmään puuhun, mies varmisti vielä, että toverit hengittivät tasaisesti. Ei ollut sietämättömän kylmä, mutta ei kaukanakaan siitä.

Ei näkynyt tähtiä, vain hohtavia lumihiutaleita niiden ilmestyessä nuotion valaisemaan kehään pimeydestä yläpuolella. Metsä oli vaiti. Päivän tunnistaisi pimeyden muuttuessa tummaksi sineksi, aamun kun Taivaanvuohen viimeinenkin tähti laskisi puiden taa, jos tähdet näkyisivät. Sen enempää ei täällä saanut. Mies kaivoi laukustaan metallisen kupin ja nyrkin kokoisen kangaspussukan. Hän kaapaisi kuppiin puhdasta lunta takaansa, paineli sen tiukkaan ja kouraisi lisää lunta. Hän työnsi mukin hiilloksen reunalle. Lumi alkoi sulaa nopeasti. Mies otti pussukasta kuivattuja ja murskattuja lehtiä ja lisäsi ne kuppiin. Mausteinen juoma höyrysi miehen kasvoille tämän hörppiessä. Hän tuijotti liekkeihin ja pyöritteli veistämäänsä puupalaa sormissaan. Kun kuppi alkoi olla puolillaan, hän ravisti istuallaan nukkuvan toverinsa hereille. Nainen venytteli kylmiä jäseniään, nousi ylös ja ravisteli jalkojaan. Hän haukotteli.
”Kolme tiimaa?” herätetty kysyi.
”Kyllä. Jos Harr herää ennen sitä, voit herättää minut niin jatkamme matkaa.”
Valveilla ollut joi kuppinsa tyhjäksi, kietoi viittansa tiukemmin ympärilleen ja painautui kerälle puun rungon ja nuotion väliin.

Hän havahtui mietteistään pienen pubin nurkkaloosissa, tyhjää konjakkilasia tuijottaen. Pöydällä oli kaksi pinoa kortteja. Hän vilkaisi kelloaan. Hän etsi katseellaan tarjoilijan, kolmekymppisen, punainen tukka pirteällä ponihännällä. Kun nainen huomasi hänen katseensa, hän nosti sormensa pystyyn ja osoitti lasiaan. Tarjoilija nyökkäsi. Hän tarttui uudelleen kynäänsä ja laski sen kärjen edessään olevaan korttiin. Hän ei ollut saanut aloitettua ennen kuin tarjoilija toi hänelle uuden lasillisen konjakkia.

Mies heräsi kosketukseen olkapäällään. Harr asteli hiljalleen edes takaisin sivummalla. Misha oli herättänyt hänet, mutta selvästi myöhemmin kuin Harrin.
”Nukuinko liian pitkään?” mies kysyi.
”Et”, Misha vastasi. ”Olisi sarastanut vasta. Harr heräsi hetki sitten mutta päätimme antaa sinun nukkua vielä hetken. Sinulla oli pisin kipinä.”
Mies mutisi. Misha puhui totta, mutta heidän olisi pitänyt jo olla matkalla. Hän nousi ylös.
”Roin”, Harr huhuili. ”Edessäpäin kulkee peuran jälkiä. Ontuu. Siitä saisimme lämpimän aterian ja ravintoa lopuksi matkaa.”
Harr oli oikeassa, mutta Roinia mietitytti. Peuran metsästäminen veisi heitä ehkä sivuun reitiltä, ja veisi parhaassakin tapauksessa tunteja hämärän aikaa matkaamisen sijaan.
”Jos se ei poikkea liikaa reitiltämme”, Roin myönsi ja nosti nyssykän selkäänsä. Liikkuminen lämmitti yön turruttamaa kehoa, mutta turkiksin vuoratuista vaatteistaan ja paksuista viitoistaan huolimatta matkalaisten oli kylmä. Roin piti viittansa ison ja lämpimän hupun päässään, sillä pelkkä takin pienempi suojahuppu ei enää lämmittänyt tarpeeksi. Viitan hupun alta ei nähnyt kunnolla, mutta eipä pimeydessä nähnyt juuri muutenkaan. Jos jokin niin päättäisi, se pääsisi yllättämään joka tapauksessa. Parempi tulla yllätetyksi, kuin yllätetyksi pää jäässä. Harr seurasi silmä tarkkana peuran jälkiä. Eläin oli kulkenut lähes suoraan heidän reitillään, lähes suoraan kohti pohjoisessa Taivaannaulan alapuolella siintävää vuorta.

Oli keskipäivä, kun Harr yhtäkkiä komensi kädenliikkeellä muita pysähtymään ja vaikenemaan. Keskipäivä, koska yön pimeys oli muuttunut mustasta siniseksi kaksi tiimaa aiemmin. Toinen samanlainen olisi jäljellä, ennen kuin pimeys palaisi. Roin painautui vaistomaisesti vieressään olevaa puuta vasten, Misha laskeutui polvelleen, aivan kuten Harr oli tehnyt. Harr lähti etenemään varovasti, aivan kuin ilmaa nuuhkien. Roinista se oli outoa. Oli niin kylmä ettei haistanut mitään. Viimeksi hänen nenällään oli ollut töitä yöllä nuotion lämmössä. Hän kuvitteli mausteisen juomansa tuoksua. He lähtivät seuraamaan Harria hiljaa.

Metsästäjän vaisto tai hajuaisti, mutta oikeassa se oli ollut. Pienen matkan päästä he löysivät peuransa kaatuneena, ohut nuoli kyljessä. Harr kumartui koskettamaan eläintä.
”Se on vielä lämmin”, mies sanoi yllättyneenä. Ja juuri kun Roin ehti käsittää mitä se tarkoitti, hän tunsi lämpimän henkäyksen niskassaan.
”Ihan hiljaa”, pehmeä ääni kuiskasi. Roin kuuli hiljaisen metallisen laulun ja hätkähti tuntiessaan terävän pakkasen kaulallaan. ”Ihan hiljaa”, ääni toisti. Roinilla ei ollut vaihtoehtoja.

Toinen nuoli suhahti hankeen Harrin jalkojen juureen. Se tuli pimeydestä, ylempää. Oksistosta tai… Roin huomasi pienen kallion tulosuunnassa. Ylempi maasto.
”Kertokaa syynne astua Talven valtakuntaan”, ääni Roinin korvalla huusi. Nainen, Roin tunnisti nyt kun veistä hänen kurkullaan pitävä hahmo ei enää kuiskannut. ”Kertokaa tai matkanne jatkuu Yöhön.”
Roin toivoi, etteivät hänen kumppaninsa tekisi mitään typerää. Hämärässä oli vaikea nähdä ilmeitä mutta Harrin hahmo näytti etsivän katseellaan heidät väijyttäneitä. Turhaa, Roin tiesi. Misha näytti rauhalliselta.
”Meistä jokainen puhuu omasta puolestaan”, Roin sanoi ääneen, niin että hänen toverinsakin kuulisivat. Ja toivottavasti myös jousiampuja, ja ketä muita pimeydessä piileksikään. ”Minä olen matkalla Talven kuninkaan hoviin tapaamaan Talven kuningasta. Haluan pyytää häneltä lahjaa.”
”Minä olen matkalla tapaamaan Talven kuningasta”, Misha huusi. ”Haluan pyytää häneltä lahjaa.”
Harr ei heti avannut suutaan. Roin tiesi, ettei se johtunut Harrin epäluulosta. Tämä pohti, mitä olisi oikein sanoa.
”Minä olen matkalla tapaamaan Talven kuningasta”, Harr lopulta huusi.
”Te olette kaukana kotoa”, nainen Roin takana sanoi. ”Liian kaukana. Eikö äitinne kertonut teille tarinoita ollessanne sylilapsia? Talven valtakunta on Talven lapsille. Miksi te luulette, että kuningas Talvi ottaisi teidät vastaan?”

Roin keräsi kaiken voimansa niskaansa ja heilautti päätään kohti naisen ääntä, pois veitsen tieltä. Hän onnistui väistämään naisen otteesta, mutta samalla vauhdilla he kaatuivat hankeen. He kierivät lumessa, välillä toinen päällä, välillä toinen. Nainen oli paksun turkisviittansa alla solakka, mutta pimeydessä heidän hahmoissaan ei varmasti ollut suurta eroa, koska nuolia ei tullut. Roin sai viimein väännettyä veitsen itselleen ja painoi sen naisen kurkulle. Tämä jähmettyi välittömästi paikoilleen, ja nyt, vaikkakin pimeässä, Roin näki tämän kasvot ensimmäisen kerran.
”Talven lapset!” Roin huusi. ”Uskokaa! Me emme halua pahaa teille tai valtakunnallenne, emme veljillenne tai sisarillenne tai Talven kuninkaalle! Meillä jokaisella on oma pyyntömme kuninkaalle! Ja jokainen niistä on meidän ja kuninkaan välinen. Emme kerro teille enempää, mutta vannomme että tulemme rauhassa!” Roin nosti veitsen naisen kaulalta ja nousi tämän päältä. Samalla hetkellä nuoli suhahti hankeen hänen viereensä.
”Ei!” nainen huusi. ”Tuisku, Loska! Tulkaa ruholle.”

Roin auttoi naisen ylös ja ojensi tälle tämän veitsen. Se oli hienoa työtä, kahva nahkanyöritettyä luuta, terä valkoisinta terästä jota Roin oli koskaan nähnyt. Tarujen tuhkaterästä? Nainen pudisteli lunta vaatteistaan. Pimeydestä saapui kaksi nuorta miestä kaadetun peuran luo, jonne Misha, Roin ja nainenkin kävelivät. Miehet olivat pukeutuneet samalla tavalla turkiksilla vuorattuun nahkaan kuin nainenkin, eikä heidän vaatepartensa eronnut juurikaan Roinin ja toverien vastaavista. Ne näyttivät kuitenkin paljon lämpimämmiltä, sillä miehet ja varsinkin nainen vaikuttivat siltä, etteivät tunteneet lainkaan kylmää. Nainen kyykistyi peuran luo ja silitti sen turkkia.
”Astianne”, hän pyysi laskiessaan veitsensä eläimen kaulalle. Nainen veti syvän viillon ja painoi päänsä haavaan. Roin, Harr ja Misha kaivoivat kantamuksistaan kuppejaan. Nainen ojensi kätensä taakse lopettamatta juomistaan, ja otti ensimmäisen kupin vastaan. Hän vaihtoi kupin suunsa tilalle. Punamusta höyryävä veri täytti kupin nopeasti, ja ennen kuin se oli täynnä, naisella oli jo seuraava kuppi valmiina odottamassa. Kun matkalaiset olivat saaneet kukin kuppinsa täyteen, Tuisku tai Loska ojensi naiselle leilin, jota tämä alkoi täyttää.

Roin joi. Metallinen maku lämmitti ja tuntui täyttävältä. Hetken kuluttua nainen nousi. Hänen leukansa ja kauluksensa turkis olivat veriset. Hän pyyhki kauluksen lumella ja kasvonsa rievulla.
”Talvi pitää huolen omistaan”, nainen sanoi. ”Pärjäätte tuolla kupillisella iltaan. Minä olen Talven neito Roshua. Voitte kutsua minua Viimaksi. Meillä on sama matka, joten tulen mukaanne.”
”Kuningas Talven hoviin?” Roin kysyi.
”Niin.”
”Sinä tulet vahtimaan meitä”, Harr sanoi kuulostaen töykeämmältä kuin mitä varmasti tarkoitti.
”Niin tulen”, Viima vastasi eikä kuulostanut loukkaantuneelta. ”Ehdimme perille huomenillaksi, mikäli ehdimme ylittää Viimeisenvirran vielä tänään.”
Viima kyykistyi vielä peuran viereen ja nosti tutkivasti sen toista etujalkaa. Jalka oli vääntynyt tuskalliseen asentoon ja sen karva oli huonokuntoisempaa kuin muu turkki.
”Me otamme tämän”, hän sanoi Loskalle ja Tuiskulle, tarkoittaen selvästi itseään ja Roinin ryhmää. ”Ette tee vuodan tällä osalla mitään. Loska”, hän sanoi ja osoitti jalkaa. Viimein Roinille selvisi, kumpi miehistä oli kumpi. Loska nosti peuran jalkaa ylös, samalla kun Viima otti askeleen taakse. Roin huomasi miekan ensimmäisen kerran vasta kun nainen veti sen huotrastaan. Se oli roikkunut koko ajan naisen vyöllä selkäpuolella, mutta edes painiessa se ei ollut ollut tiellä. Kapea kahden kyynärän mittainen terä oli samaa valkoista terästä kuin naisen veitsikin, ja se lauloi metallisella äänellään liukuessa ulos kuorestaan. Ja jotain muutakin. Roin oli muutaman askeleen päässä, mutta hän olisi voinut vannoa, että teräs hohkasi kylmää. Täällä, lamaannuttavassa pakkasessa, terä hehkui kylmemmin. Kuului suhahdus kun Viima pyöräytti miekan kaaressa läpi peuran jalan.

Konjakkilasi oli jälleen lähes tyhjä. Kortissa oli nyt tekstiä, mutta se oli eri kortti. Oli kaksi pinoa, valmiit toisessa. Ja oli se yksi kortti, jonka hän oli siirtänyt syrjään. Pubin ikkunan takana satoi räntää. Hän tuijotti tyhjyyteen. Sisään tuli elämöivä juhlaseurue, kaikilla punavalkoiset lakit päässä. Joukon meteli vaimeni sen siirtyessä viereiseen kabinettiin.
”Ei huolta, ovi vaimentaa metelin hyvin”, hänen vierestään kuului ääni. Tarjoilija oli kerännyt lasit viereisestä tyhjästä pöydästä. ”Jos nyt välillä hakevat juotavaa”, nainen jatkoi, hymyili säteilevästi ja meni laseineen. Ja kynä lähti liikkeelle paperilla. Roin säpsähti hereille.

Se oli ollut ehkä ääni. Ulvontaa. Joskus äkisti herätessään tietää mihin heräsi, vaikka heräämisen aiheuttajasta ei enää olisikaan havaintoa. Nuotio rätisi hiljaa, ja paistuvan peuranjalan tuoksu sekoittui inkiväärin ja neilikan tuoksuihin. Lisäksi oli jokin tuoksu jota Roin ei tunnistanut.
”Susia vain”, Viima sanoi rauhoitellen ja käänsi peuranjalkaa. ”Huutavat menetettyä saalista. Neljä tiimaa aamuun.”
”Meillä etelässä tätä aikaa sanotaan suden hetkeksi, koska silloin nukahtaa nuotiolle kaikkein otollisimmin. Silloin susi pääsee yllättämään”, Roin sanoi ja haroi tukkaansa hupun alla. Hän nousi istumaan.
”Minä sanoin sinulle että Talvi pitää huolen omistaan. Eikä teillä ole hätää, kun olette kanssani ja tällä puolella jokea”, Viima sanoi. ”Onko nälkä?”
Roin nyökkäsi ja otti naisen irti leikkaaman siivun lihaa. Se oli mureaa ja mausteista, mutta Roin ei maistanut lihassa herättyään haistamaansa tuoksua. Ja silloin hän huomasi, että ei ollut aivan yhtä pimeää kuin olisi pitänyt. Hän katsoi taivaalle.