Tulen kaiku 5/15

Löyly

Roin, Misha ja Harr seurasivat Viimaa vaitonaisina alas Talvikylään. Satoi hiljaksiin lunta, suuria piparkakun kokoisia hiutaleita. Viimein eteläinen taivaskin tummui.
”Te kutsutte tätä pohjoiseksi”, Viima sanoi heidän kulkiessaan portaiden alapään portista jossa ei ollut poikkipuuta. ”Mutta meille kaikki muu on etelää. Pohjoisessa ei ole kuin Vuori.”
”Ja Yö.”
”Niin, niin taisit sanoa että teillä etelässä sanotaan. Että ennen Viimeistä Yötä on Talven valtakunta.” Viima kohautti olkiaan. ”Ehkä. Tai ehkä meistä eteenpäin on uusi etelä.”

Hän ohjasi seurueen syömään kylätaloon. Haudutettuja neilikkaisia porkkanoita, poronkäristystä ja puolukoita. Hunajaista olutta.
”Missä täällä voi tutustua paikallisiin?” Harr murahti suullistensa välissä. Roin vilkaisi ympärilleen. Salissa oli vilkkaampaa kuin illalla.
”Kylätaloa kummempaa tavernaa Talvikylässä ei ole”, Viima sanoi ymmärtäen heti kysymyksen ytimen. ”Viljelylaaksossa länsirinteellä on pienempi yhteissali, mutta sinne asti sinun ei kannata lähteä. Mutta kylässä ollaan vieraanvaraisia. Sinut ja tuoppisi otetaan varmasti vastaan jokaisessa pöydässä.”
Roinin oli vaikea uskoa sitä, mikäli Viiman vieraanvaraisuus antoi mitään suuntaa. Nainen oli pitänyt veistä hänen kurkullaan heidän kohdattuaan ensimmäisen kerran.
”Minä olen vähän varovaisempi”, Viima sanoi kuin arvaten Roinin ajatukset.
”Luuletko että ovat pahoillaan jos kiertelen kylää?” Misha kysyi.
”Eivät varmasti”, Viima vastasi ja lopetti ateriansa. ”Täällä käy harvoin vieraita. Ovat varmasti mielissään.”

Harr jäi kylätaloon. Roin ehti ovesta astuessaan kuulla tervehdysten metelin kun mies istahti paikallisten pöytään. Misha heilautti kättään ja lähti kohti lähintä pajaa.
”Ja minä sitten?” Roin kysyi. Viima pysähtyi.
”Sinun pitää valmistautua iltaan. Minä neuvon sinut alkuun. Tule.”
Roin seurasi Viimaa ohi pajojen, pienen karjasuojan vierestä kapealle kujalle joka lähti kiemurtelemaan mökkien välissä kohti itäistä rinnettä. Valot tuikkivat ikkunoista. Tasaisin välein paloi tuli miehenkorkuisen pylvään päässä valaisten kujaa. Kulkijoita oli vähän tässä osassa kylää, vaikka mökeissä oltiin kotosalla. Eräällä pihalla oli pieniä lyhteitä seipäiden nokassa. Roin kysyi, ja Viima selitti että niillä ruokittiin lintuja. Yhtään siivekästä ei kuitenkaan näkynyt. Rakennukset harvenivat ja edestä kantautui vaimeaa kalsketta.

Pienen aukion reunalla oli leveä katos. Aukiolla harjoitteli miekankäsittelyä ja taistelua tusinan verran nuoria kyläläisiä. Taaempana yksi ampui jousella pienen ladon seinustalle rakennettuun lumiukkoon. Miekat kalisivat ja jalat tanssivat tiukkaan tallatulla lumella.
”Millainen miekkakäsi sinulla on?” Viima kysyi heidän tullessaan aukiolle. Hän käveli katokseen.
”Pystyvä”, Roin vastasi. ”Toinen on vähän heikompi, muttei hyödytön.”
Viima irrotti vyön jossa hänen miekkansa roikkui, kiepautti nahkaremmin huotran ympärille ja laski aseen katoksessa olevalle penkille. Katoksessa oli puinen teline, jossa oli pystyssä harjoitusmiekkoja. Viima tarttui yhteen, kopautti terällä penkin päähän ja heitti miekan sitten Roinille. Roin nappasi aseen ilmasta helposti. Hyvä heitto. Viima valitsi itselleen toisen miekan telineestä.

Viima asteli kohti aukion keskustaa ja vihelsi. Kalske taukosi, kun harjoittelevat kääntyivät äänen suuntaan.
”Talven lapset”, hän sanoi ja korotti sitten ääntään, ”Ketkä teistä vahtivat kuninkaan tulta tänä yönä?”
Viisi kättä nousi. Roin muisteli että kuningas oli sanonut vahdiksi tulevan nuoria Talven lapsia. Hän oli ajatellut että kyse oli hieman vanhemmista. ’Sinusta tuli juuri kaksitoistakesäinen’, oli Viima sanonut. Niinpä tietysti.
”Hyvä. Tässä on kuudes tulivahtinne”, Viima sanoi ja heilautti päätään Roinin suuntaan. Roin nyökkäsi.

Viima hyökkäsi ennen kuin Roin ehti ymmärtää, että esitys oli alkanut. Hän sai vaivoin huitaistua oman teränsä iskun eteen, heikon, refleksinä lähteneen liikkeen. Viiman miekka teki jo uutta kaarta kun Roin vasta lopetti torjuntaa. Tylsä terä satoi sivalluksia vasemmalta, oikealta, yläviistosta. Roin pysyi hädin tuskin mukana. Viima oli nopea, ei nopeimpia, joiden kanssa Roin oli harjoitellut, mutta nopea yhtä kaikki. Mutta tämän lyönnit olivat myös hätäisiä, vailla todellista uhkaa. Ja juuri kun Roin oli saamassa kiinni rytmistä, Viima otti kaksi askelta taakse ja laski miekkansa. Talven lapset hurrasivat.
”Ei sinun tarvitse säästellä tai varoa”, Viima sanoi. Roin nyökkäsi, vaikka ei hän ollut tehnyt kumpaakaan.

Viima hyökkäsi uudelleen. Tällä kertaa Roin oli tilanteen tasalla, mutta tilanne oli muuttunut. Viima oli vaihtanut koko tyylinsä. Poissa oli hosuva tikkaus, tilalla rauhalliset mutta yllättävät ja nopeat pyyhkäisyt. Ei nainen ollut hidastanut tahtiaan hänen takiaan, Roin ajatteli torjuessaan iskun ja yrittäessään omaa lyöntiä. Ensimmäisen tyylin tarkoitus oli ollut horjuttaa hänen varmuuttaan, yllättää ja saattaa epätietoiseksi. Vaikka iskut eivät sadelleet yhtä tiheästi, niissä oli edelleen sama nopeus ja yllättävyys, mutta tällä kertaa hätäisyys oli poissa. Ja Roinin oli edelleen tehtävä kaikkensa pitääkseen harjoitusterän kosketuksen loitolla.

Siihen meni hetki, mutta lopulta Roin oppi lukemaan Viiman liikkeitä ja aikeita. Taistelusta tuli tasaväkisempää. Rysy muuttui tanssiksi, jossa edellinen liike jatkui seuraavaan kuin ennalta suunnitellusti. Viima oli taitava, sitä Roin ei voinut kieltää. Mutta hän tiesi myös, että todellinen tilanne heidän välillään olisi jotain aivan muuta kummaltakin osapuolelta. Vihaista ja voimakasta, eikä liikkeitä kuluisi kovin montaa, kun toinen heistä kaatuisi toisen miekkaan. Kumpi kumman, sitä Roin ei uskaltanut edes arvella. Sillä hän tiesi olevansa taitava, mutta niin oli Viimakin.
”Irti siitä!” Viima yhtäkkiä huusi, irtautuen samalla heidän tanssistaan ja huutonsa selvästi jollekin muulle suunnaten.

Poika ei ollut edes ehtinyt koskea katoksen penkillä makaavaan miekkaan. Nyt hän loikkasi pelästyneenä taaksepäin. Viima harppoi katokseen.
”Sinun pitäisi tietää”, hän sanoi. Poika painoi päänsä, mutta Viima laski käden tämän olkapäälle. ”Hei, ei huolta. Mitään ei ehtinyt käydä.” Hän työnsi poikaa hellästi takaisin kentälle.
”Te kaikki tiedätte, ettei toisten tuhkateriin kosketa ilman lupaa, ja tiedätte myös, ettei minun terääni koske kukaan. Teidän pitäisi tietää, ettei se ole ylpeyttä, mutta mikäli olette unohtaneet, se ei yksinkertaisesti ole turvallista. Se miekka ei ole teille tarkoitettu.”
Talven lapset nyökkäilivät ja mutisivat myöntävästi. Viima löi kätensä yhteen.
”No. Nyt te olette nähneet mitä me osaamme. Näyttäkää nyt, miten te aiotte puolustaa Talven valtakuntaa pahalta ja pimeydeltä.”

Roin asetti harjoitusaseensa puiseen telineeseen. Kentällä Talven lapset olivat jatkaneet harjoitustaan, tällä kertaa enemmän Viimalle ja Roinille esiintyen. Selvästi yritettiin pistää paremmaksi kuin edellinen näytös. Roin näki, ettei niin tulisi tapahtumaan. Viima vyötti miekkansa takaisin lanteilleen.
”Mitä tapahtui”, Roin kysyi. Kun Viima ei hetkeen vastannut, Roin jatkoi. ”Kun ensimmäisen kerran kohtasimme, sinun veitsesi oli kaulallani. Sen metalli oli valkoista, terän kylmyydessä oli jotain erikoista. Mutta kun näin tuon miekkasi ulkona huotrastaan, tunsin sen kylmyyden matkankin päähän. Ja sen äänessä on jotain... Jotain mitä en osaa kuvailla.” Viima kuunteli mutta ei edelleenkään vastannut. ”Ensin ajattelin että terän valkoisuus olisi jäänvalkoista. Mutta ei sittenkään. Kutsuit niitä tuhkateriksi?”
”Miekat, veitset... tuhkateräksestä taottuja. Tuhkateriä”, Viima sanoi.
”Olen kuullut tuhkateräksestä”, Roin sanoi. ”Tarinoita. Huhuja kauan sitten unohdetuista aseista, kauan sitten unohtuneista taontataidoista, hävinneistä perimätiedoista. Tuhkateräs. Koratissa kutsuvat sitä luuteräkseksi. Sumusaarilla sitä tehtiin erityisen hyvin.”
”Niin. Eivätkä ne tarinat tiedä kertoa kaikkea. Sillä Talven valtakunnan tuhkateräs on erilaista. Ja minun miekkani... se on ainutlaatuinen. Älä koske siihen. Omaksi parhaaksesi.”
Viima oli sanonut kaiken mitä aikoi sanoa, Roin ajatteli. Hän ei kysynyt enempää. Talven lasten aseet kopisivat.

Roin seurasi Viimaa takaisin kylään, jossa pajojen kilke kuului kaikkialle. Yötalon Marje tuli vastaan jo pihamaalla.
”Saunaan, saunaan! Sen vielä ehditte hyvin ennen kuin laitan ruoan pöytään. Syötkö sinä Viima täällä?”
”En taida”, Viima pahoitteli. ”Kylpemässä käyn kyllä. Mutta sitten minun pitää rientää Talven tupaan.”
”Tietysti, tietysti”, Marje järjesti, ”sinnehän sinäkin illalla?”
”Menen”, Roin vastasi. ”Mutta minä syön mielelläni.”
”Hyvä hyvä. Siellä on saunalla kaikki tarvittava, ja puhtaita vaihtovaatteita. Sytyttäkää kiukaaseen uusi tuli kun lopetatte. Ja jos jotain tarvitsette, niin soitatte kelloa, Viima tietää.”
Viima nyökkäsi ja ohjasi Roinin yötalon takana olevan matalamman osan pienelle ovelle. Savupiipusta oli aiemmin tupruttanut paksua savua, mutta ei enää.
”Onhan sauna sinulle tuttu”, Viima sanoi vetäessään oven auki. Kahva oli tehty paksusta käyrästä oksanpätkästä.
”On. En ole vuosiin käynyt, mutta on.”

He riisuivat pienessä eteisessä parin paksun kynttilän valossa. Roin viikkasi vaatteensa pinoon seinänvieren penkille. Viima teki samoin, mutta myttäsi alemmat vaatteensa penkin päässä olevaan pärekoriin. Kivilattiaa peittivät kuluneet räsymatot. Niiden alla olevan kiven kylmyys ei päässyt jalkoihin asti. Viima pujahti saunan lämpöön ja Roin seurasi perässä.