Tulen kaiku 10/15

Kun Roin tiesi miten katsoa, hän pääsi pian helposti näkemään liekistä toiseen. Hän vaihtoi tulesta tuleen, kynttilästä kynttilään, soihtuun. Talven tuvan ovet olivat kiinni, mutta olivat vain ajan kysymys, kun Roin päätti uskoa kuningasta tämän sanottua, etteivät ne olisi este.
”Ei sinun tarvitse löytää reittiä”, Talvi sanoi Roinin kuvajaisessa, jossa he istuivat takan ääressä. ”Riittää, että tiedät missä tuli on. Lopulta sinun ei tarvitse edes tietää.”
Ja Roin etsi pimeästä ovien toista puolta, kaivoi heijastusta tulesta ja kun lopulta löysi eteisen kynttilät, oli kuin savuverho olisi hälvennyt silmien edestä. Sama uudestaan, ja hän oli tasanteen reunan nuotiossa. Oli jo pimeä ja satoi hiljaksiin lunta. Mutta hän ei tuntenut kylmyyttä, ainoastaan suuren takan lämmön. Hän kiisi alhaalla odottavan Talvikylän sydäntulen hiillokseen, vaihtoi lähimpään pylvään päässä palavaan tuleen, suuntasi seuraavaan, huomasi kynttilän talon ikkunalla--
”Ei sinne”, Talvi sanoi, mutta Roin ei tempautunut takaisin omaan liekkiinsä. ”Ei sisälle, ellei tuli itse pyydä.”
Roin vaihtoi suuntaa. Nuotiolla istui väkeä, osa lämpimiin matkaviittoihin pukeutuneita. Yksi puhui, mutta Roin ei kuullut mitä tämä sanoi. Hän jatkoi matkaa. Kylätalo. Siellä oli ollut suuri takka.
”Kylätaloon voit mennä”, Talvi sanoi. ”Samoin tupaani saat katsoa aina.” Roin mietti, näkikö kuningas saman mitä hän. Kylätalossa kävi vilske. Väkeä oli tungokseksi asti. Pöydät notkuivat ruokaa. Sydäntalven jälkeiset pidot. Sivummalla puolityhjän pöydän ääressä istui Harr. Muut pöydässä istuvat olivat toisessa päässä, erillään. Harr oli yksin ja tuijotti tuoppiinsa. Sitten hänen eteensä tuli Misha ja joku toinen. Harr nyökkäsi ja tulijat istuutuivat.

Roin jatkoi kylän tulesta toiseen lännen suuntaan. Pajoja, asuintupia, eläinsuojia. Hän kääntyi kohti etelää. Kohti erämaata, liekistä liekkiin. Eteläisellä portilla palavat tulet olivat kuitenkin viimeiset joihin hän näki. Hän yritti katsoa pidemmälle, halki erämaan, löytää Talven lasten leiripaikkoja, nähdä…

Turhaan. Talvikylän jälkeen oli vain pimeyttä. Vain talvea. Lunta ja kylmää.
”Kun harjaannut, et tarvitse kiinnekohtia. Kun harjaannut, et tarvitse palavaa liekkiä, liekki riittää”, kuninkaan ääni kantautui jostakin. Roin sulki silmänsä.
”Sinun pitää ensin saada kiinni elävien liekistä”, kuningas sanoi ja nousi. ”Sitten sinun pitää oppia etsimään liekki tyhjyydestä näkemättä siihen toisaalta. Kuin oven kanssa, mutta pidemmin. Vaativammin. Ja sinun pitää oppia tekemään kaikki tavallisesta tulesta. Takan tuli…”
Kuningas vaikeni.
”On helpompi”, Roin sanoi, kun loppua ei tullut. Kuningas nyökkäsi.
”Mene nyt. Tule takaisin kun taitosi ovat terävöityneet. Ja yritä saada ystäväsi luopumaan aikeestaan.”
”Harr”, Roin kysyi ja nosti tuolit takaisin pöydän ääreen.
”Niin.”
”Minä olen sitä yrittänyt koko matkamme ajan. Ja jo ennen sitä. Että hän unohtaisi asian ja jatkaisi elämäänsä. En usko että se onnistuu.”
”Menetys on joskus sellaista”, kuningas myönsi ja istuutui valtaistuimelleen. Roin nyökkäsi hyvästiksi. Hän oli puolivälissä rinnettä matkalla Talvikylään muistaessaan, ettei Harr ollut vielä ehtinyt esittää toivettaan kuninkaalle.

Hän löysi Harrin ja Mishan kylätalon hälinästä. Harr oli jos mahdollista tavallistakin jurompi. Lähestyvä huominen, Roin ajatteli. Onnellisuudesta yhä pakahtumaisillaan ollut Misha taas ei olisi millään malttanut lopettaa puhumista Talvikylän ihmeistä ja ihmisistä. Misha oli tavannut kaksikin seppää jotka olivat valmiit ottamaan hänet oppiinsa. Hän ei ollut varma pitikö hänen valita yksi, koska yhteisö tuntui ’kaikin tavoin yhteisemmältä’, kuten Misha yritti asiaa kuvata. Metalliseppien lisäksi ainakin yksi puuseppä oli sitä mieltä, että Mishan taidoista olisi hyötyä. Roin oli hyvillään nähdessään hänet niin iloisena. Misha oli tavallisesti enemmänkin vakava kuin synkkä, mutta selvästi jonkinlainen velvollisuuden varjo hänen päällään oli ollut.

”Menetkö sinä huomenna kuninkaan juttusille?” Roin kysyi lähtöä tekevältä Harrilta.
”Menen. Lähden kiipeämään kunhan pimeä taittuu.”
”Mitä jos hän neuvoo sinulle tien? Tai entäs jos ei?”
”Jos tie on olemassa, hän sen minulle neuvoo”, Harr murahti ja sanojen varmuus kuulosti Roinista pelottavalta. ”Mikäli ei, minä keksin kyllä jotain.”
”Jos sinä löydät tiesi Viimeiseen Yöhön, mitä siellä teet? Luuletko että Hän neuvottelee kanssasi? Ei kukaan ole koskaan palannut.” Roin tiesi sanojensa olevan turhia. Ne oli sanottu jo monesti aiemmin.
”Hän saa luvan kertoa, miksi silloin oli Kvinnin aika lähteä. Muuta en tarvitse. Ei kukaan ole palannut, se on totta. Mutta eipä moni ole omin jaloin Hänen luokseen kävellytkään.”
Sitten Harr meni. Roin jäi vielä pöytään istumaan. Misha kertoi lisää kylän väestä.

Vähän myöhemmin Viima tuli sisään kylätalon ovesta. Hän istui ensin toisessa pöydässä, kunnes joku hänen pöytäseurueestaan näytti Roinin ja Mishan myös istuvan salissa. Viima tuli heidän luokseen.
”Mitenkäs ruoka maittaa?”
Roin oli syönyt lanttulaatikkoa, naurismuhennosta, käristettyä hirveä, pitkään kypsytettyä kinkkua, säilöttyjä kaloja mausteliemessä, uuniperunoita, kokonaisena keitettyjä sipuleita, punajuuria ja juustoa. Tai ne hän muisti syöneensä, vaikka ruokalajeja oli ollut varmasti kolmatta kymmentä. Misha nyökytti kysymykselle. Roin osoitti tyhjää paikkaa pöydässä ja söi suunsa tyhjäksi.

Misha jäi syötyään vielä hetkeksi pöytään. Hän kyseli Viimalta muutamia asioita kylästä ja sepistä, ja Viima vastaili suoraan. Ei, Mishan ei tarvitsisi valita yhtä seppää. Kyllä, myös viljelylaaksossa oli muutama pieni paja, mutta niissä lähinnä ylläpidettiin kalustoa. Juu, sekin. On. Ei. Kannattaa kysyä heiltä huomenna.

Kun Misha lähti, Roin ja Viima istuivat hetken hiljaa. Roin söi viimeiset murut lautaseltaan ja alkoi sitten sulatella oluella. Hänen vatsansa oli täysi. Hän ei ollut edellisenä päivänä uskaltanut syödä niin paljon kuin olisi halunnut, ja päivä oli mennyt ilman ruokaa. Nyt hän ei säästellyt itseään.
”Mishan toive on kunnioitettava”, Viima sanoi. ”En ole koskaan nähnyt Sumusaarten tuhkaterästä.”
Roin nyökkäsi.
”En minäkään”, hän sanoi. ”En ole varma, onko Mishakaan. Ehtookuninkaan vuosista on sukupolvia. Taito katosi kauan ennen Mishan aikaa, enkä tiedä onko tuhkateräksestä taottuja teriä enää jäljellä. Minä uskoin pitkään, että ne ovat tarua. Uskoin, että Misha metsästi aaveita samalla tavalla kuin Harr. Vasta kun näin sinun tuhkateräsi, uskoin. Mutta minä en koskaan muista kuulleeni legendoissa, että tuhkateräs hehkuisi pakkasta samalla tavalla kuin sinun tekee. Enkä muista kuulleeni, että niihin olisi ollut samanlaista henkilökohtaisuutta kuin teillä on. Mutta kuka tietää mitä tarinoissa on säästynyt.”
”Kun Keskikesän päivä tulee, Talven lapset etsivät jokainen oman tuhkakivensä. Siitä seppä tekee terän. Jokainen tuhkakivi on jonkun oma, ja siksi niistä tehdyt terät ovat myös omia. Minun teräni ovat…” Viima selitti, katsoi poispäin aivan kuin jokin olisi kiinnittänyt hänen huomionsa ja jatkoi katsomatta takaisin, ”erilaisia.”
”Johtuuko se siitä että olet”, Roin aloitti ja katui saman tien että oli edes kysynyt, sillä hän ei keksinyt kohteliasta tapaa jatkaa. Syteen tai saveen. ”Muualta?”
”Ei. Tai ehkä. Ei. Ei varsinaisesti. En tiedä. Otatko vielä?”
Roin nyökkäsi, ja Viima otti hänenkin kuppinsa hakeakseen lisää juotavaa.

Kun he myöhemmin astuivat ulos kylätalosta, oli pakkanen entisestään kiristynyt. Ei se edelleenkään ollut mitään verrattuna erämaan kylmyyteen. Lumisade oli lakannut. Tähdet tuikkivat taivaalla. Ei vieläkään revontulia, Roin ajatteli.
”Samaa reittiä me tänne tulimme, vaikka eri tietä”, Viima sanoi ja veti vihreän ja harmaan kirjavia tumppuja käteensä. ”Minä tulin isäni kanssa idän kauppatietä ja te erämaan halki, mutta molemmat tulimme tuota seuraten”, hän sanoi ja osoitti taivaalle. ”Taivaannaulan reittiä.”
”Me kutsumme sitä Pohjannaulaksi”, Roin sanoi.
”Tietysti. Mutta täällä siinä nimessä ei olisi paljoakaan järkeä.”
”Miksi isäsi toi sinut tänne?” Roin kysyi.
”Hänellä ei ollut oikein muita vaihtoehtoja. Kai. En ehtinyt kysyä.”
Viima niiskautti. Kylmästä.
”Minä en juurikaan muista isääni. Vielä vähemmän äitiäni. Muistan vain että he olivat lämpimiä ja rakastivat minua yli kaiken. En muista kuka olin tai keitä he olivat etelän valtakunnissa. Eikä minun tarvitse tietää heistä enempää. Minä tiedän että he olivat isäni ja äitini ja että he rakastivat minua hyvin paljon. Enkä minä välitä tietää kuka olisin jos en olisi koskaan tullut tänne. Tiedän että nimeni on Roshua. Mutta niin kauan kuin muistan, olen ollut Viima. Ja vain sillä on väliä.”

Viima saattoi Roinin yötalon ovelle. Kynttilät tuikkivat ikkunoista ja Marje vilkutti yhdestä. Viima vilkutti takaisin.
”Roin”, hän sanoi kun tämä alkoi nousta portaita ovelle. ”Muista ettei sinun aina tarvitse tietää mitä olisit tai olisit voinut olla, jos asiat olisivat toisin. Ei sinun tarvitse tietää mihin valitsemasi tie tai teot johtavat. Kunhan tiedät minne vievät ne tiet, joita et halua kulkea.”
Sitten Viima lähti.

Marje koetti vielä tarjoilla Roinille jotain pientä illallista, mutta ymmärsi kyllä kun Roin kertoi olleensa kylätalossa syömässä. Suuren mukillisen glögiä ja pähkinäkulhon hän lopulta suostui ottamaan mukaan huoneeseensa. Painaessaan oven takanaan kiinni ja alkaessaan riisuutua ylimääräisistä vaatteistaan hän huomasi miten väsynyt todella oli. Mutta hän tiesi myös, että vielä ei ollut aika nukkua. Hän vilkaisi takkaa, johon joku oli juuri lisännyt puita. Hänellä olisi tehtävää.

Myöhään yöhön hän tuijotti tuleen, etsi ensin tien liekkien läpi kuten Talven tuvan tulisijasta ja oppi nopeasti, ettei se ollut juurikaan erilaista pienestä tavallisesta takasta. Hän leikitteli pitkin Talvikylää, kävi kääntymässä viljelylaaksoon johtavan polun päässä, mutta palasi takaisin huomatessaan ettei se ollut valaistu. Ei vielä sinne. Lähellä polun päätä ylärinteessä kasvoi suuri talvipuu. Sen valkoiset lehdet olivat pudonneet talveksi, mutta oksilla notkuva lumi sai sen näyttämään siltä miltä talvipuut kesällä näyttivät. Siitä nimikin kai tuli, Roin ajatteli. Puun juurella paloi suuri tuli, ja sen ympärillä istui hiljalleen iltaan harveneva joukko väkeä. Joku kertoi tarinaa, mutta Roin ei aivan kuullut sanoja. Hän yritti saada otetta nuotiolla istuvista, sitten kylän teillä kävelevistä ihmisistä, mutta elävät liekit eivät olleet niin helppoja. Kuningas oli sanonut että isommat tulet olivat helpompia. Koskiko sama ihmisiä? Mutta hän oli lopulta katsonut pienen kynttilän liekin läpi isompien sijaan. Hän lopetti yrittämästä tarttua ihmisiin, ja etsiytyi erämaan reunalle, sinne missä kylän valot vaihtuivat metsän pimeyteen. Hän yritti nähdä liikettä, jänistä, oravaa, mitä tahansa. Metsä kuitenkin nukkui. Hän palasi takaisin kylään. Eläinsuojien eläimet eivät olleet pieniä, mutta hän yritti silti. Näkeminen ei ollut yhtään helpompaa kuin ihmisten tapauksessa. Jossakin talossa oli varmasti kissa. Jos hän ihan vähän kurkistaisi… Sitten hän muisti lyhteet. Niissä ei ollut edellisenä päivänä ollut yhtään lintua, mutta linnuille ne oli tarkoitettu.

Niissä ei ollut nytkään yhtään lintua. Mutta lähellä oli vaja, ja vajan katon rajassa pieni aukko. Roin tiesi mitä se tarkoitti. Hän keskitti suuntansa pimeän aitan kattohirsiin. Hän ei nähnyt sisään, mutta hän tiesi että jossain tuolla, jossain tuolla aivan kuten Talven tuvan eteisessä olleet kynttilät, jossain tuolla pimeydessä seinän takana… Ja hän sai kiinni nukkuvan linnun liekistä, niitä oli kymmeniä kylki kyljessä, pitivät toisiaan lämpiminä nukkuessaan. Eikä se ollut juurikaan erilaista tarttua elävään liekkiin. Roin siirtyi rivin päästä päähän, keskelle, viereen, takaisin toiseen päähän ja sitten takaisin ulos. Isompaa, nyt.

Roin näki tulesta tuleen kohti kylätaloa, näki matkalla kulkijan, askeleesta päätellen palaamassa pidoista täydellä vatsalla kohti omaa pirttiään. Roin yritti, ja se oli helpompaa kuin hän oli edes kuvitellut. Hän ei ymmärtänyt miksei ollut aluksi nähnyt ihmisten liekkeihin. Hän pani merkille missä kulkija oli, vaihtoi tulesta tuleen niin kauan että kulkija katosi hyvän matkaa näkyvistä ja keskittyi. Nyt, tuonne. Tuolla kulkija on, näkymättömissä, verhon takana. Ja sitten Roin oli siellä, kulkijan liekillä. Ja hän siirtyi kohti länttä, siihen kohtaan missä polku lähti viljelylaaksoon, ja vaikka hän ei koskaan ollut käynyt viljelylaaksossa eikä tiennyt miltä se näytti, hän päätti että pimeyden takana laaksossa oli oltava jonkun hereillä, tai ainakin joku tuli palamassa.

Ja sitten hän oli viljelylaaksossa, pienen talorykelmän pihaa valaisevassa tulessa. Talojen ikkunoissa tuikki valoja. Paja oli vaiennut, pienestä yhteissalista oli kulkijoita koteihinsa. Talojen takana aukesivat laakson laajat pellot, nyt tasaisina kenttinä pimeässä hiljaisuudessa, piilossa lumipeitteen alla odottamassa kevättä ja hetkeä uuteen syntymään ja alkuun.

Roin oli löytänyt viljelylaaksoon tietämättä tulta, johon yrittää. Matka halki pimeän oli ollut nopea ja hallitsematon, mutta lopputulos oli ollut oikea. Ja hän päätti yrittää ylittää erämaan.

Se ei ensin onnistunut, mutta kun Roin ymmärsi yrittää löytää askelmia erämaan matkalta, kulkijoita, nuotioita, kaikkea missä paloi liekki, hän lopulta pääsi aina erämaan eteläiselle reunalle asti. Pienen maatilan pihalla paloi nuotio, mutta ulkona ei ollut ketään. Ikkunat hehkuivat kutsuvasti, vaikka Roin ei tuntenut pihan pakkasta lämpimästään takan äärestä. Ei sisään, hän ajatteli, ja palasi lopulta huoneeseensa yötalossa. Hän kohensi vielä tulta ja siirtyi vuoteeseen. Aamu ei tulisi riittävän nopeasti.

Punalakkipäinen seurue, meteliä, konjakki. Tyhjä kortti sivuun, toinen ensin. Valmiiden pino kasvoi, aloittamattomien madaltui. Tyhjä kortti yritti välillä, mutta siirtyi aina ennen pitkää pois seuraavan alta. Tyhjä lasi. Täysi lasi.
”Metelin ei pitäisi juuri kuulua”, nainen sanoi.
Kortti oli jälleen vuorossa. Ja sitten se sysättiin odottamaan. Toinen tässä välissä. Savu nousi kiehkuroina hiipuvasta savukkeesta. Meripihkan värinen juoma tanssi hiljaa.