Tulen kaiku 2/15

Taivaantulet tanssivat vihreän ja violetin sävyissä maalaten koko taivaan liinoillaan. Pohjoisemmassa ne tihenivät ja kirkastuivat, mutta eteläinenkin taivas leimusi. Vihreät valonauhat kietoutuivat toisiinsa ja muuttuivat virraten violeteiksi. Ja ennen kuin silmä huomasi, ne olivat jälleen vihreitä. Kuin loputon, joka suuntaan virtaava vuo. He olivat illalla ylittäneet vuolaan joen, mutta se oli ollut hiukan kiertämällä löytyneestä suvantokohdasta tarpeeksi jäässä että he olivat päässeet sen yli. Viima oli sanonut sen olevan Viimeinenvirta, sen niminen koska se oli viimeinen suuri joki ennen vuorta ja Talven kuninkaan hovia. Kun Roin oli kysynyt, oliko se todella pohjoisen viimeinen virta, Viima oli kertonut että ylempänä rinteellä oli vielä pieniä puroja, mutta ei mitään mistä saisi lohta tai muita isoja kaloja. Mutta edes pakkasessa taivaan virta ei jäätynyt.
”Kaunista, eikö vain?” Viima kysyi. ”On aivan sama kuinka monta kertaa sen näkee, siihen ei kyllästy.”

”Me kutsumme niitä taivaantuliksi”, Roin sanoi.
”Tiedän. Mutta ne ovat revontulia”, Viima sanoi ja leikkasi Roinille toisen palan lihaa. ”Minun on tunnustettava yksi asia. En voi taata että ehdimme illaksi perille. Oli niin myöhä ylittäessämme virran. Te ette ole erityisen nopeita liikkumaan lumessa."
”Meillä oli sukset, mutta vain Harr oli hiihtänyt aiemmin. Ja hänen toinen suksensa katkesi. Poltimme ne lopulta monta yötä sitten aavalla lakeudella, kun emme löytäneet muuta puuta nuotioomme.”
”Onneksi lunta on metsässä vähän. Joka tapauksessa, en voi taata että ehdimme illaksi Talvikylään.”
"Talvikylään?" Roin kysyi. "Sinun piti viedä meidät Talven kuninkaan hoviin, kuninkaan luo."
Viima hymyili.
"Mitä sinä oikeastaan tiedät kuningas Talvesta, Talven valtakunnasta ja Talven hovista?"
"Kaukana pohjoisessa, tunturien takana ennen Vuorta ja Viimeistä Yötä, on Talven valtakunta. Siellä hoviaan pitää Talven kuningas, ja sydäntalven aikaan häneltä voi pyytää lahjaa. Matka hoviin on vaaroja täynnä, ja vain harvat ovat palanneet sen ihmeistä kertomaan. Siellä palaa ikuinen tuli, ja kuninkaan sepät ovat mahtavimpia maailmassa. Hovin pöydät notkuvat yltäkylläisinä."
Viima kohautti harteitaan.
"Melko tarkka kuvaus. Paitsi niiltä osin joilta ei ole. Kuningas Talven hovi... No, näet kyllä sitten. Meidän pitää kulkea Talvikylän halki. Ja mikäli ehdimme sinne ennen iltaa, jäämme sinne myös yöksi. Te saavutte myös kovin myöhäisellä hetkellä. Talven toiveet esitetään yleensä hieman aiemmin ennen sydäntalvea. Mitä aiot häneltä pyytää?"
"Eikö lahjan pidä olla salaisuus?"
Viima kohautti jälleen harteitaan ja kohensi tulta.
"Nuku nyt, ehdit vielä pari tiimaa. Herätän Harrin kohta."
"Etkö sanonut että Talvi pitää huolen omistaan?"
"Kyllä, mutta tuli kaipaa vartijaa."
Roin käpertyi kyljelleen ja käänsi kasvonsa kohti taivasta. Taivaan tulinen virta leiskui lakkaamatta.

Kynän kärki seisoi kortin karhealla pinnalla. Konjakki kiemursi lasissa. Ulkona satoi räntää. Ovesta kolisteli sisään äänekäs seurue, tarjoilija puhui hänelle. Kynä ei liikahtanut paperilla. Kabinetista kuului äänekästä oven vaimentamaa yhteislaulua. Hän työnsi aloittamattoman kortin syrjään ja laski kynän kärjen seuraavalle, puhtaan valkoiselle...

Hangelle varisi kävynpalasia. Misha oli pysähtynyt katselemaan ylös kuusen oksistoon. Harr tönäisi tähän vauhtia.
"Ei se oravaa kummempi ole", hän sanoi ja yritti sukia jäätynyttä partaansa. Misha tuhahti ja jatkoi eteenpäin.
"Voisin vaikka vannoa että tänään on valoisampi kuin eilen", hän mutisi.
"Sydäntalveen on aikaa vielä kaksi päivää. Miten se nyt voisi olla valoisampi. Pässi", Harr murahteli.
"Misha on oikeassa", harvan jonon kolmantena kulkeva Viima sanoi. "Täällä ylhäällä ei ole päivisin aivan yhtä pimeä. Ei aurinko täälläkään nouse, mutta on lähempänä näkymistä. Yöt ovat yhtä pimeitä, mutta taivas harvemmin pilvessä."

Harr jupisi itsekseen.
"Onko viisasta, että Misha johtaa?" Roin kysyi kun hänen edellään kulkeva Viima jättäytyi selvästi Harrista. ”Kun sinä tuntisit oikean tien.”
"Ei väliä", Viima vastasi, "mikäli hän pitää suunnan kohti pohjoista, kohti tuota suurinta huippua, emme voi kuin saapua Talvikylään. Kylä ja hovi ovat laakson perällä ja laakso jää syvänteeksi noiden reunoilla olevien pienempien huippujen väliin. Syvänne ajaa meidät kiilana perille väkisinkin."
"Ehdimmekö illaksi?"
"Ehkä. Kauanko te olette matkanneet?"
"Kaamosta on ollut 14 päivää. Mutta me olemme etelästä. Lähdimme jo syksyllä, myöhemmän korjuun jälkeen. Olisimme kai päässeet nopeammin, mikäli olisimme kulkeneet teitä. Ainakin pohjoisen erämaan reunalle asti."
"Tai tulleet idän Kauppatietä pitkin."
"Tai... mitä?"
Viima naurahti.
"Idän Kauppatietä. Talven valtakunta on kyllä eristyksissä, ja sekin on vähemmän kuljettu tie, mutta et kai luullut, että me kuljemme erämaan halki joka kerta kun meillä on asiaa etelään?"
"En... en ollut ajatellut asiaa. Kuvittelin kai, että elätte... ettette koskaan käy etelässä."
"Emme usein, eivätkä kaikki. Mutta ennen kuin Talven lapset saavat vartioida eteläistä erämaata, heidän on vietettävä vähintään vuosi muissa valtakunnissa."
"Kuten sinun?"
Viiman ilme vakavoitui.
"Minä en ole Talven tytär. Minä olen Talven neito. Pidä se mielessäsi", hän tiuskaisi ärtyneesti.
Roin ei tiennyt mitä sanoa.
"Kiristä hiukan tahtia", Viima sanoi, eikä äskeisestä ollut enää tietoakaan, "muuten jäämme. Misha on nopeampi kuin oletin."

Lumen peittämän kiven päällä istui jänis korvat pystyssä. Hämärässä sitä ei meinannut valkoisesta hangesta edes erottaa. Viiman se päästi lähelle vaikka vilkuilikin säpsähdellen ympärilleen. Viima veti jotain viittansa alta ja ojensi jänikselle. Pitkäkorva nuuhki varovasti naisen kättä.
”Sinä olet taas koko yön juoksuttanut vanhaa kettua pitkin rinteitä ja tuntureita”, Viima moitti ja laski hangelle jäniksen käpälien eteen sen mitä ikinä kädessään pitikin. ”Ei se mitään. Kaunista se oli katsella.”
Jänis kuonoili hankea, nappasi tarjotun suuhunsa ja loikkasi kiven taakse. Viima palasi tapahtumaa seuraamaan jääneen Roinin luo ja jatkoi etummaisten jälkiä pitkin sanomatta mitään. Roin näki miten jänis vilisti kauemmas metsään.

Ensimmäiset valot alkoivat tuikkia kaukana etumaastossa myöhään iltapäivällä, kun oli jälleen oikea pimeä. Ensin pari, sitten useampia. Vähäksi aikaa he painuivat notkoon eivätkä nähneet edessä kohoavaa rinnettä, vain Vuoren huipun yllään, mutta noustuaan valoja oli jo etuoikealla ja -vasemmalla, ja hetkeä myöhemmin edessä aukeni suoranainen valomeri. Roin ajatteli että taloja täytyi olla satoja. Satoja jo pelkässä päärykelmässä ja lisäksi satoja yhteensä toisissa, pienemmissä keskittymissä itäisillä ja läntisillä rinteillä. Viima huomasi miehen ilmeen pimeässä.
"Ajattelitko, että pari mökkiä ja torni kuninkaalle?"
"Ei, en, en tiedä mitä ajattelin. Mutta pienempi kylä. Vähemmän. Ja suuri linna lumesta ja jäästä. Minkälainen palatsi kuninkaalla on, jos jo kylä on näin valtava?"
"Vähemmän", Viima sanoi. "Sinä mietit etelän kaupunkeja, etelän hoveja ja etelän linnoja. Kuningas Talvella ei ole tarvetta sellaisille."

Roin ei ollut nähnyt yhtään varsinaista taloa, vain valoja, kun he saapuivat tampatulle polulle. Polku kiersi oikealle, pienen pöheikön läpi ja yhdistyi kapeaan tiehen, juuri kärryjenlevyiseen, jolta lumet oli luotu. Parin sadan metrin päässä tietä pitkin ylöspäin näkyi portti ja suuret tulet sen molemmin puolin. Puinen portti. Pelkät portinpielet. Eikä muuria. Viima siirtyi joukon ensimmäiseksi, pudotti ensin päästään viittansa hupun, vähän myöhemmin takkinsa ohuemman hupun ja avasi portille saapuessaan takkinsa pari ylintä nappia. Roinkin huomasi sen. Täällä oli lämpimämpi, mutta Viimalla vielä enemmän. Viima pyörähti ympäri kannoillaan ja levitti kätensä. Hänen ruskeat hiuksensa leiskuivat portin kokkojen loimussa tulenkultaisina.
"Tervetuloa Talvikylään, kuningas Talven valtakuntaan. Talvi vastaa kuten huudetaan. Olkaa turvassa. Olkaa ystävälliset. Talvi antaa anteeksi, sillä Tuli ei unohda. Tulen kaiku ei vaimene."

Vierekkäin kolme vaeltajaa ja Talven neito Roshua astuivat portista.

Ahjoja. Pajoja. Loputon kilke. Höyläämistä. Sahaamista. Nakuttelua ja kangaspuiden louskutusta. Ihmeellisiä tuoksuja. Huumaavia höyryjä. Roin oli kuullut satuja ja tarinoita Talven valtakunnan sepistä, mutta se mitä hän näki, ei vastannut mitään hänen kuvitelmiaan. Hän oli kuvitellut suuria ikijäähän hakattuja tulisijoja, hevosten vetämiä palkeita, peikon kokoisia miehenjärkäleitä takomassa valtavia rautapalkkeja. Sen sijaan hän sai kymmeniä pieniä mökkipajoja joissa tavalliset ja jopa tavallista pienemmät sepät pumppasivat tavanomaisia palkeita, muutaman avotaivaan alla olevan ahjon, jokusen vähän suuremman palkeen. Hevoset ja porot uinuivat pilttuissaan, jää tiputteli vetenä räystäissä roikkuvista jääpuikon nysistä.
"Onko tämä se idän Kauppatie?" Roin kysyi.
"Idän Kauppatie?", Harr kysyi. "Mikä idän Kauppatie?"
"Ei, ei ole", Viima sanoi. "Sen portti on ylempänä itärinteessä. Tämä on eteläportti. Tämä tie vie Viimeisenvirran varteen yläjuoksulla. Ja ennen kuin kysyt, se olisi ollut pitempi, sillä tielle kiipeäminen olisi ollut hidasta ja kallioista."
"Kylässä ei ole muureja", Misha totesi.
"Ei ole. Ei ole tarvis. Metsä on täynnä silmiä. Te ette tainneet huomata että ohitimme kolme eri partiota matkallamme?"
Kaikki kolme vaeltajaa pudistivat päitään, jäljittäjäntaidoistaan ylpeilevä Harr hieman muita vähemmän.
"Ja kauppatien varrella on useita portteja ja vartioita. Talven lapset näkevät jo kaukaa, mikäli joku aikoo olla tuhma."
"Vähän kuin entisaikojen kotihaltiat", Roin naurahti.
"Miten niin entisaikojen?" Viima kysyi hämmästyneesti. Sitten nainen virnisti. "Niin, kuten tontut."

Taloja, mökkejä ja töllejä todella oli satoja. Nelikko ohitti lumisotaa leikkiviä lapsia.
"Viima, Viima", lapset huusivat innoissaan nähdessään naisen, "Talven neito!" Roshua kumarsi ja niiasi yhtä aikaa, kaapaisi maasta kourallisen lunta ja viskasi pallon lähimmän lapsen otsaan. Uhri kaatui teatraalisesti maahan, ja muut juoksivat kiljuen ja nauraen toistensa, talon nurkan, kuka minkäkin taakse.

He ohittivat jousiampujia.
"Viima", huusi lähin mies ammuttuaan nuolensa lähes maalitaulun keskelle. "Mitä metsään? Keitä sinulla on mukanasi?"
"Vaeltajia. Lahjantoivojia. Metsään ei uutta."

He ohittivat höyryävän mökin, jonka ovesta tulvi alastomia ihmisiä lumeen kierimään.
"Viima, saunaan", yksi naisista huusi ja kaatui lumikasaan niin että pöllysi.
"Myöhemmin", Viima nauroi, "tai huomenna viimeistään!"

He ohittivat kyläläisiä jotka tekivät askareitaan, ja kaikki tervehtivät Viimaa iloisesti, ja Viimalla riitti sana jokaiselle.

Lopulta he saapuivat valtavan pitkän talon luokse hiukan kylän keskuksen yläpuolella.
"Kylätalossa saamme ruokaa", Viima sanoi ja potki lumet saappaistaan portaan pieleen.
Kylätalon sali oli käsittämätön. Roin oli käynyt aiemmin linnojen valtaistuinsaleissa, mutta yksikään ei ollut yhtä pitkä. Osa oli korkeampia, mutta kiviholvien sijaan kylätalon kattoa kannatteli lukemattomin kuvioin koristeltujen monimutkaisten puutukien ja kattotuolien rakennelma. Siellä täällä pitkien pöytien ääressä istui pieniä ihmisrykelmiä.
"Kolmannes kyläläisistä mahtuu yhtä aikaa syömään. Kaksi kolmannesta seisomaan mikäli pöydät ovat paikoillaan. Jos salin tyhjentäisi, mahtuisimme kaikki", Viima selitti.
Heille tarjoiltiin paistettuja sipuleita, perunoita ja keitettyä hirvenlihaa. Olut oli paksua mutta raikasta.
"Vieressä on yötalo", Viima sanoi. "Siellä on matkalaisille tarkoitettuja huoneita. Huomenna menemme yhdessä kuningas Talven saliin."

Ruoan jälkeen Viima ohjasi heidät yötaloon. Yötalon emäntä Marje ilahtui matkalaisista ja järjesti heille kullekin omat lämpimät huoneet toisesta kerroksesta. Maksua ei kuulemma tarvittu.
"Vain muualta tuleviin tuotteisiin", Viima selitti. "Täällä kaikilla on kaikki mitä tarvitaan."
Viima jätti Roinin, Harrin ja Mishan yötaloon. Kolmikko sai peseytyä lämpimällä vedellä saunatuvassa.
"Saunaa minä en enää tänään lämmitä", Marje pahoitteli. "Siihen menisi niin kovin pitkään, mutta padassa on kuumaa vettä."

Kun Roin männyltä ja mausteilta tuoksuvana painoi päänsä pellavaiseen tyynyyn, hän arveli unen tulevan nopeasti. Hetken hän kuitenkin katseli kattohirsiä samalla unta peläten. Kun uni lopulta tulisi, hän istuisi oudossa paikassa pyöritellen kynää paperilla, oudosti pukeutuneiden ihmisten keskellä, ahdistuneena mutta mistään mitään ymmärtämättä. Ja niin kävikin, kun hän viimein nukahti. Sitä ennen hänen viimeinen ajatuksensa olivat Viiman portilla sanomat sanat: "Talvi antaa anteeksi, sillä Tuli ei unohda. Tulen kaiku ei vaimene."