Tulen kaiku 13/15

Tulen kaiku

Oli vielä päivä. Nuotioiden liekit lämmittivät sinistä hämärää. Roin askelsi kohti Talvikylää, aina vain ripeämmin sillä matka tuntui kestävän tällä kertaa loputtomasti. Kuningas Talvi ei ollut kertonut mistä reistä oli kyse. Niiden palaaminen oli kuitenkin ilmeisesti ilon ja jännityksen aihe.

Portaiden alapäässä lyhtyä kantavan vaeltajan veistoksen luona seisoskeli Viima. Hän ei katsonut edes päin Roinin tullessa vierelle, tarkkaili vain kylää ja taputteli lumipalloa pyöreämmäksi.
”Minä”, Roin aloitti.
”Älä. Ei sen väliä.”
Roin näki että sen oli väliä, mutta ei väittänyt vastaan.
”Tule, reet saapuvat kohta”, Viima sanoi ja lähti alas polkua heittäen lumipallonsa poikkipuuttoman portin pylvääseen.

Talvikylän väkeä oli kokoontunut sankoin joukoin kylätalon edustan aukealle. Lapset kiljahtelivat ja melusivat, vanhemmat vaihtoivat jalalta toiselle pysyäkseen lämpimänä seisoskellessa. Kuura, Pyry ja Huurre heittelivät lumipalloja yrittäen osua toistensa palloihin. Mishakin oli tullut. Hän vilkuili ympärilleen yrittäen saada selkoa tapahtumista.
”Mitkä reet?” Roin kysyi viimein.
”Lahjareet”, Viima vastasi.
He saapuivat Mishan luo. Ilmeisesti tämä oli kuitenkin paremmin perillä siitä mitä tapahtui.
”Hyvä että ehditte”, hän sanoi innoissaan.
”Talvikylästä viedään suuret rekikuormat esineitä etelään ennen sydäntalvea”, Viima selitti ja tähysi kylätalon ohi itään vievää tietä. ”Takaisin lähtiessään ajajat täyttävät reet kukkuroilleen kaikkea sellaista mitä ei Talven valtakunnasta saa. He ajavat yöt läpeensä kestävimmillä juhdilla kiireesti takaisin Idän kauppatietä, jotta tuoreet eivät mene huonoksi. Pohjankaaresta kahdessa päivässä Talvikylään. Kärkimailta viidessä Pohjankaareen.”
”Eihän se voi olla mahdollista”, Roin kielsi. ”Kärkimailta kestää puoli kuuta Lumivuorille.”
”Ei sitten”, Viima sanoi.

Se kuului ensin heikkona tasaisena kimmellyksenä, kuin jääkiteet äänettömässä tuulessa lumen pinnalla kovan pakkasen päivänä. Joukossa kävi kohahdus kun Talven väki kiinnitti toistensa huomion. Ja sitten joukko vaimeni. Helisevä ääni voimistui hiljaa, ja lopulta sen erotti kymmenien tiukujen kuoroksi jostakin kaukaa talojen takaa, idän tien pimeydestä.

Väki puhkesi hihkumaan ja hurraamaan, kun ensimmäinen valjakko ilmestyi näkyviin tiesoihtujen valoon kauempana. Kuuden poron vetämä reki syöksyi hurjaa vauhtia talojen välissä. Aisakellojen kilkatus kuului nyt jo ihmisjoukon metelin yli. Keskeltä aukeaa siirryttiin tungeksien reunemmalle, avaten saapuville tilaa. Nyt rekiä näkyi jonossa jo useampia, kaikissa ajaja tai kaksi, kaikki kukkuroillaan säkkejä ja laatikoita. Useimpia vetivät porot, muutamia peurat tai hevoset.

Väkijoukossa kävi tervetulohuutojen aalto, kun ensimmäinen valjakko pysähtyi kaartaen aukion takalaidalle, lanaten tiukkaan tallattua lunta pieneksi keoksi. Ajaja nousi seisomaan mutta ei laskeutunut kyydistä. Seuraavat kaksi rekeä pysähtyivät. Eläinten turvat höyrysivät. Pienimmät lapset singahtivat antamaan juhdille omenoita. Yhä uusia rekiä liukui aukiolle ja sitä mukaa kun ne pysähtyivät, kulkusten kilinä vaimeni.

Ensimmäistä rekeä ajanut ja seisomaan noussut mies nosti kätensä.
”Rautaa raatajille, vihanneksia villasta, hedelmiä heille jotka pitävät tulta!” hän huusi kuuluvalla äänellä. Kuin kaiku aukion väki yhtyi vastaukseen. ”Rautaa raatajille, vihanneksia villasta, hedelmiä heille jotka pitävät tulta!”

Roin ja Misha lienivät ainoat jotka eivät olleet huutaneet. Viiman ääni oli kuulunut kuorossa. Nainen seurasi tarkasti tapahtumia. Viimeinen reistä pysähtyi. Niitä oli puolitoista tusinaa.

”Terve Talven väki!”, ensimmäisen reen ajaja jatkoi. Hän nosti kätensä ja katseensa kohti Vuoren rinteessä olevaa Talven tupaa. ”Terve taatto Talvi! Terveisiä etelästä! Näen että pimeä on voitettu ja tulet palavat. Se on hyvä.”
Viima supisi jotakin vieressään seisovalle miehelle. Tämä nyökkäsi.
”Kuurankorvesta ennustettiin lauhtuvan hetkeksi ja puolen kuun aikaan pakastavan kovasti jälleen”, ajaja huusi. ”Pohjankaaren kuulumiset ovat varmasti kulkeutuneet erämaan silmien mukana.”
Ihmiset alkoivat tungeksia kohti rekiä mutta kummallisen järjestyksessä.
”Tapahtuipa jotakin sellaista, ettei ole tapahtunut sitten vanhan Riitteen nuoruuden.”
Väkijoukko kuunteli.
”Nuoska”, ajaja osoitti kädellään eräässä kahden hevosen vetämässä reessä seisovaa myssypäistä tyttöä, joka vilkutti yleisölle, ”rekijoukkomme nuorin kohtasi vaikeuksia Roonusta tulevalla reitillään ja oli Kärkimailla meitä muita päivän myöhemmin. Hän sai meidät kuitenkin kiinni Pohjankaaressa.”
Väkijoukko kohahti. Roin vilkaisi Viimaa. Nainen ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
”Nuoren Riitteen jälkeen ei kukaan ole matkannut Kärkimailta Pohjankaareen neljässä päivässä ennen kuin nyt!”
Tyttö kumarteli ja niiaili joka suuntaan väkijoukon hurratessa ja taputtaessa.
”Nyt!” ajaja huusi, ”hedelmiä heille!”
Rekien ajajat alkoivat kaivaa kuormistaan syvempiä säkkejä. Viimakin lähti kohti lähintä rekeä. Roin ja Misha seurasivat häntä.

Reessä oli kaksi ajajaa, ja he jakelivat tuomisiaan kahdelle puolelle. Roin näki säkistä ilmestyvän appelsiinin ja ennen kuin ehti huomata kuka sen sai, se oli jo mennyt. Oli jokin vaaleanpunainen hedelmä. Lisää appelsiineja.
”Hei”, kuului Roinin vierestä.
Hile oli tullut odottamaan vuoroaan ja sattumalta he olivat ajautuneet samaan kohtaan. Hileellä oli yhä Viiman liian suuri myssy. Roin mietti, oliko myssy Viiman ensinkään. Hän tervehti Hilettä.
”Toivottavasti minä saan pentrikonan”, tyttö sanoi ja piti tarkkaan silmällä reen säkeistä esiin tulevia hedelmiä.
”Minä en ole koskaan tainnut nähdä sellaista”, Roin sanoi.
”Ne ovat noita tummanvihreitä”, Hile selitti.
”Kasvavat kai jossain Keskimerellä päin”, Misha muisteli. ”Olen tainnut joskus maistaa.”
”Minä pidän huolta että saat sellaisen ainakin myöhemmin”, Viima vakuutti. ”Kaikkea ei jaeta nyt vaan suurin osa varastoidaan”, hän selitti Roinille.

Roin ja Misha saivat appelsiinin, Viima jonkin sinertävän pitkulaisen hedelmän ja Hile kaipaamansa pentrikonan. Roin ajatteli, että se oli paras appelsiini jonka hän oli syönyt. Todellisuudessa se ei ollut, sillä matka oli nahistanut sitä hivenen ja Roin oli syönyt suoraan puusta poimittuja appelsiineja kerran Aavalehdossa. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä, sillä Talven valtakunnan sinisessä hämärässä appelsiini hehkui tulikiven lailla.

Tiiman verran väki parveili aukiolla. Misha tervehti joitakin jo kuin vanhoja ystäviä. Viima vaihtoi muutaman sanan paikalle sattuneiden kanssa. Hile oli mennyt menojaan. Ensimmäisinä lähtivät ne valjakot joiden reissä ei ollut ruokatarpeita. Raakametallit vietiin jalostettavaksi pajoihin länsikylässä, hienot langat kutomoihin. Kun joukko pikku hiljaa alkoi harveta, Misha ehdotti ruokailua kylätalossa. Se sopi kaikille.
”Me tulemme aivan kohta”, Viima sanoi Mishalle portailla. Misha nyökkäsi. Roin jäi Viiman kanssa portaiden juurelle.
”Minä en kaipaa anteeksipyyntöäsi”, Viima sanoi kun Misha oli sulkenut oven perässään. ”Mutta seuraavalla kerralla en tule sinun perääsi.”
”Ymmärrän.”
”Liikaa asioita palasi mieleeni tuhkavainioilla. Se paikka ei ole meille.”
”Ja siltikään se ei saa sinua”, Roin sanoi ja katui heti sanojaan.
”Talvi kertoi sinulle.”
”Jotain sellaista. Mitä nyt osasi.”
”Mitä osasi?” Viima naurahti. ”Mitä halusi. Sinä et häntä saa paljastamaan kaikkea mitä hän tietää, et edes kaikkea mitä olisi tarvis. Hän näkee lumen ja pakkasen yli, hän tietää muinaiset merkitykset ja tuntee sen ensimmäisen taivaan. Hän huolehtii meistä jokaisesta, mutta itse meidän on löydettävä oma tiemme. Minä löysin omani Vuoren takaa ja tiedän, ettei polkuni kulje sieltä enää. Sinun…”
Roin laski päänsä. Viima potki lunta.
”Talvi odottaa, että muut kertovat tarinansa. Ja etenkin muiden tarinat. Hän kertoo vain sen verran että liekki syttyy. Muiden pitää tuoda puut.”
”Kerrotko sinä minulle itsestäsi?” Roin kysyi. Ehkä se oli pyyntö.
”Ehkä. Joskus. Sinä kerrot minulle itsestäsi ensin”, Viima totesi.
”Eihän se ole reilua.”
”Ei se ollut komento”, Viima naurahti. ”Minä vain tiedän että se on niin.”
”Miten? Ethän sinä tunne minua.”
”En niin”, Viima sanoi ja viittasi kohti ovea. ”Mutta toisin kuin Talvi väittää, minä tunnen itseni.”
He nousivat portaat.
”Saat anteeksi, Tuleenpuhaltaja. Ei kaunaa. Mutta vain tämän kerran.”

Roin kiipesi ylös. Oli kummallista, miten paljon nopeammin portaat Talven tupaan pääsi kulkemaan, kun ne oli muutaman kerran noussut. Ei niissä ollut mitään erikoista, ei useampia reittejä tai hidastavia vaaranpaikkoja. Mutta nytkin, kylläisenä, nousuun meni aikaa enää alle puoli tiimaa.

Talvi katseli tasanteeltaan alas kylään, yli erämaan ja taivaalla häivähteleviä ensimmäisiä vihreitä nauhoja. Vanhuksella oli päällään aiempaa paksumpi punainen kultakirjoiltu viitta jonka reunoissa oli valkeaa karvaa. Päässään hänellä oli punainen hiippalakki, jonka kärki roikkui alhaalla selässä. Hengitys höyrysi hiljaiseen tahtiin tuuhean valkean parran läpi.
”Roin Samar, Tuleenpuhaltaja”, Talvi myhäili ja levitti kätensä tervehdykseen. ”Mukava kun tulit.”
”Olin poissa muutaman tiiman”, Roin naurahti.
”Tiedän, tiedän”, kuningas sanoi. ”Mutta lahjareet saavat minut aina kovin hyvälle tuulelle. Tuovat mieleen…” Lauseen loppu haipui pakkaseen Talven upotessa ajatukseen. Sitten hän vakavoitui.
”Mitä?” Roin kysyi.
”Sinulla on tehtävää.”
Talvi potki lumiset huopatossunsa puhtaiksi oven pieleen heidän mennessään sisään.

Roin ja kuningas Talvi istuivat tuoleille Talven tuvan suuren takan ääressä. Lämpö kipristeli poskilla ja kuivatti silmiä. Roin tuijotti liekkeihin ja hiillokseen.

Hän oli katsonut jälleen etelään, siirtynyt vaivatta erämaan poikki vaikka tunsikin saman vedon kuin aiemmin, saman rinteen jota vasten piti askeltaa. Hän siirtyi liekistä toiseen, ihmisestä toiseen, elämästä toiseen. Talvi myönsi, että saavutus oli hieno. Roin turhautui.
”Minä tiedän miten saavuttaa sellaisen ihmisen liekki, jota en näe. Jonka en edes tiedä olevan siellä, minne katson. Mutta hänestä en saa kiinni. En, vaikka kuinka tarkkaan.”
”Sinä et usko häntä todeksi. Hän on sinulle edelleen vain unesi hahmo, kuvajainen vailla todellista liekkiä. Tai ehkä pelkäät, että sinä olet vain hänen untaan. Päästä irti sellaisista ajatuksista. Te olette molemmat samaa liekkiä. Me kaikki olemme. Hän. Sinä. Minä. Talvikylän asukkaat. Etelän valtakuntien väki. Tuon miehen maailman ihmiset. Kaikki samaa sen ensimmäisen taivaan tulta.”
Taivaan tulta. Hän oli aikonut sitä aiemmin, mutta silloin taivas oli ollut vain tähtiä täynnä. Hän katsoi syvälle tulisijan hehkuun, sen läpi ulos, taivaalla liekehtivään virtaan. Hän antoi sen kapaloida itsensä harsoon kuin sylilapsen. Ja yhtäkkiä oli vain pimeyttä. Roin hätääntyi.
”Älä pelkää”, Talven ääni kumisi jostain kaukaa. ”Katso tarkemmin. Älä pelkää.”
Roin katsoi. Ja kuin taivas josta tarkemmin katsomalla löytyy pimeyden sijaan aina uusia ja uusia tähtiä, hän huomasi pimeydessä lukemattomia heikkoja pisteitä aivan kuin tumman kankaan takana. Hän itse hohti kirkkaana kuin kevätaurinko hangella, ja kankaan takaa yksi, muita kirkkaampi…

Kaksi, niitä oli kaksi, himmeämpi hehku joka pysyi paikallaan ja kirkkaampi joka liikkui.

Roin istui takan edessä. Talvi tarkkaili häntä ja odotti. Roin hengitti syvään silmät kiinni.
”Olen ymmärtänyt sen väärin”, Roin sanoi ja avasi silmänsä. Ja hän katsoi Talven takan liekkeihin. Hän etsi kirkkaimman liekin mustan kankaan takaa ja katsoi sen läpi siihen maailmaan jossa tuli on niin samanlaista, siihen mieheen jonka korttiin ei tullut sanoja, siihen…

Hän havahtui kun nainen istahti vastapäätä. Pubissa oli hiljaista. Takahuoneen seurue oli lähtenyt.
”Anteeksi, oletko sulkemassa?”
”En”, nainen vastasi. ”Tai olen, mutta en heittämässä sinua ulos. Anteeksi jos tungettelen.”
”Et, et”, mies vastasi, tarttui konjakkilasiinsa ja huomasi sen sitten olevan tyhjä. ”Et.”
”Anteeksi jos olen liian suora. Olen seuraillut sinua tämän illan. Sinä palaat uudestaan ja uudestaan tuohon yhteen korttiin. Yrität. Siirrät sen sitten sivuun, kirjoitat toisen, kaksi välissä. Ja palaat takaisin. Siihen asti, kunnes ei ollut enää muita kortteja. Otatko vielä?”
Mies nyökkäsi. Nainen nousi, asteli baaritiskille ja kurotti pullon sen takaa. Korkki plopsahti avautuessaan. Mies kiitti lasinsa täyttyessä.
”Minä tarjoan tämän”, nainen sanoi istuutuessaan. ”Minä olen Anna.”
”Johan”, mies esitteli itsensä. ”Olenko minä viimeinen?”
”Olet. Mutta ei minulla ole mihinkään kiire. Kello ei ole vielä paljoa.”
Johan katsoi kelloaan, sitten baaritiskin päässä olevaa vanhaa kaappikelloa. Ei tosiaan ollut vielä kovin myöhä.
”Tähän aikaan vuodesta ei kenenkään pitäisi olla murheissaan”, Anna sanoi.
”Mistä tiedät että olen murheellinen”, Johan kysyi.
”Tämä on ollut tässä jonkin aikaa”, Anna sanoi painottaen sanaa ’jonkin’. ”Minäkin jo pitkään. Et sinä ole ensimmäinen joka on hakenut lohdutusta konjakista.”
”En minä hae lohdutusta. Eivätkä nämä kuulu sinulle.” Johan tarttui kynään ja kumartui kortin ylle.
”Okei”, Anna sanoi ja nousi. Johan sulki silmänsä ja huokasi.
”Ole kiltti ja istu kanssani”, Johan sanoi. Anna kääntyi ja palasi pöytään.
”Se on vähän turhan mutkikas juttu”, Johan sanoi ja avasi silmänsä.
”Ymmärrän. Ei siitä tarvitse puhua”, Anna sanoi. ”Voin istua tässä hiljaa.”
Ja niin Anna istui, ja pitkään Johan ryhtyi kirjoittamaan viimeiseksi jäänyttä korttia. Kului tovi, kului toinen. Johan huokasi ja laski kynän kortin päälle. Hän ei ollut aloittanut.