Tulen kaiku 12/15

Roin ei löytänyt enää mitään katsoessaan liekkiin. Hän yritti nähdä takaisin Talven tupaan, mutta turhaan. Ei ollut kuin hän ja soihtu ja muutama metri valaistua käytävää pimeydessä. Siinä oli hänen kaikkeutensa, ja aika itse oli lakannut olemasta. Pian hänkin päättyisi. Tuli sammuisi ja jäljelle jäisi vain pimeys. Viimeinen Yö.

Käytävä päättyi. Se aukeni rosoiseen vuorenseinämään pimeydessä. Heti aukon ulkopuolella rinne lähti laskeutumaan jyrkästi ja teräviä värittömiä kiviä täynnä. Roin onnistui juuri ja juuri pysähtymään ennen syöksymistään alamäkeen. Hän lähti laskeutumaan varovasti kivien välissä mutkittelevaa tasaisempaa väylää, kiiruhti niin kuin vain pystyi, otti vapaalla kädellään tukea kalliosta. Pienet murikat vierivät alaspäin. Lumi kivillä ei ollut kylmää. Se ei tuntunut miltään. Ei kuulunut mitään. Oli Yö.

Se ei ollut lunta, Roin ymmärsi. Tuhkaa. Tuhkaa, joka puolella tuhkaa, tuhkaa kuin lunta. Rinteen alla aukeni pieni tummanharmaa tasanko, tasainen kuin talvinen pelto. Roin katsoi taivaalle.

Sitä ei ollut. Oli vain musta tyhjyys, ei tähtiä, ei kuuta, ei revontulia. Oli vain loputtoman korkea ikuinen kuilu. Pimeä syvyys.

Kauempana tasangon toisella laidalla oli lisää synkkiä kallioita, joka puolella ympärillä lisää aukeita aloja ja siellä täällä pieniä vuoria tai suuria uhkaavia kivenlohkareita. Ja kaikkea peitti kerros harmaata tuhkaa. Roin laskeutui kohti tasamaata.

Takana Vuori nousi kohti korkeuksia. Sen mittasuhteet huimasivat: se ei näyttänyt isolta, mutta tuntui jatkuvan loputtomiin kaikkiin suuntiin, ja rajaavan tuhkan maan suunnallaan. Oliko hän tullut vuoren läpi toiselle puolelle? Oliko hän yhä vuoren sisässä? Roin pääsi tasangon reunaan.

Hän juoksi yli tuhkakentän, sekunnin, tunnin, vuosisadan. Kivenheiton päässä rinteestä hän löysi paikan johon Harr oli kaatunut: jäljellä oli vain ikiaikaisten kuluneiden kankaiden riekaleita ja vahvikkeissa ollutta vanhaa nahkaa, tuhkan jo hiljaa peittämiä. Ei ollut ruumista. Ei ollut muutakaan. Pelkkä väritön tasanko.

Se olisi voinut olla ääni. Henkäys. Paikalleen jähmettynyt tuulenviri, äkisti tasangon yli joka suuntaan tempomaton puhuri. Se olisi voinut olla liikettä. Hämärän muotojen muutos silmänräpäysten välissä. Sillä yhtäkkiä Roinin edessä seisoi varjo.

Roinin soihtu tukehtui.

Varjo oli valtava. Puolitoista miehen mittaa, ehkä enemmän. Sen mitoista oli vaikea saada selvää. Sillä oli kuin matkaviitta paksusta, tuulenpuuskassa lakoavasta savusta, ja sen päässä liekehti pimeys kuin valtavan uroshirven sarvikruunu. Roin kavahti askeleen taaksepäin, kompastui ja kaatui selälleen.

Ei ollut ääntä. Yön valtakunnassa ei kuulunut hiiskaustakaan. Mutta Hän puhui ja se mitä Roin ei kuullut, oli samanlaista olevaa olemattomuutta kuin pimeänpetojen räksytys.
”Yössä ei elä mikään”, Hän ei sanonut. ”Minä olen Tyhjyys ja minä olen Tuhkaa. Yössä ei elä mikään.”
Ja Hän liikkui kohti Roinia, Roin potki itseään kauemmas, konttasi selällään loitommalle. Minä olen Pelko ja Pakokauhu, Hänen olisi pitänyt jatkaa.
”Niin vähäisistä vuosistanne teillä on kiire tuhkaniityille”, Hän kuitenkin jatkoi äänettä. Varjo liikahti, ja Roin näki varjon poimuista välähdyksen jotakin luunvalkoista. Roin kuuli heikon laulun, tunsi pakkasen, ja joku tarttui hänen olkapäähänsä kiskaisten häntä kauemmaksi. Viima astui Roinin yli hänen ja varjon väliin, vetäen miekkansa esiin. Ja nyt Roin kuuli puuttuvat osat Viiman miekan laulusta, ja vaikka Talven metsissä kuulunut osa oli vaiennut, Hänen teränsä lauloi ne äänet. Sillä molemmat äänet todella kuuluivat, yhdessä ne olivat sinfonia, kokonainen sävel. Se osa, joka kuului Hänen teräksestään ja jolla Viiman miekka oli laulanut Talven valtakunnassa, oli Yön ääni, ja se joka nyt kuului Talven neidon aseesta, oli Tulen kaiku. Se oli rätinää nuotiossa, napsahduksia kiukaan pesässä, kohina takan hormissa.

”Sinä et vie häntä tuhkavainioille”, Viima ei sanonut ja piti miekkansa valmiudessa. ”Et vielä.”
”Yössä ei elä mikään”, Hän ei toistanut. ”Yössä Talven lapsista tulee tuhkaa. Sinä olet yhtä vähäinen.”
Yön rummut iskivät Tulen sointuihin. Ei ollut liikettä, mutta nyt Viiman ja Hänen terät olivat vastakkain.
”Kun löydät minut kirjastasi, olen yhtä vähäinen.”
Tuli lauloi Yötä vasten. Yön iskut pysähtyivät Tulen nuotteihin.
”Ja häntä sinä et voi viedä, sillä hän on Tuleenpuhaltaja.”
”Se ei merkitse mitään. Vaikka itse kuninkaasi nousisi minua vastaan, ei hän palaisi Yöstä.”
”Minä en ole kuten kuninkaani”, Viima ei vastannut. ”Eikö se ole selvää jo viime kerrasta?”
Viima lähti astelemaan taaksepäin, ja Roin huomasi olevansa edelleen maassa. Hän kompuroi ylös.
”Juokse”, Viima ei sihahtanut hampaidensa välistä.
Varjo liikahti, mutta Viiman miekka oli jo valmiina ottamaan terän vastaan. Laulu voimistui. Roin lähti juoksemaan kohti Vuorta.

Montaa askelta hän ei ollut ehtinyt ottaa, kun Viima jo juoksi hänen vierellään. Eikä montaa askelta lisää, kun huomasi Hänen ilmestyneen heistä vuorelle päin. Varjo ei kuitenkaan seisonut aivan heidän reitillään, vaan hieman sivussa, kuin vartioiden heidän menoaan. He ohittivat varjon turvallisen matkan päästä. Kun Roin kääntyi katsomaan olkansa yli, Hän oli poissa. Ja taas, tasangon reunalla seisoi varjo, edelleen sivuun heidän reitiltään.

Peräkkäin he kiipesivät kivien yli, Auttoivat toisiaan hankalissa paikoissa. He löysivät polun jota Roin oli laskeutunut. Ja polun päästä löytyi luolansuu josta he olivat tulleet. Aukolla Roin kääntyi vielä katsomaan alas mäkeen ja tasangolle, odottaen näkevänsä Hänet katsomassa heidän peräänsä. Hän näki vain tuhkaa.

Käytävä olisi ollut säkkipimeä ja heidän olisi pitänyt edetä seiniä tunnustelemalla, mutta Viima poimi maasta sammutetun soihdun ja sytytti sen uudelleen. Liekki lähti vaivalloisesti eikä lämpöä tuntunut.

He palasivat mutkittelevaa käytävää pitkin. Pikku hiljaa korvissa alkoi taas kuulua ääntä, omat askeleet, hengitys, vaatteiden kahina. Ja lämpö alkoi palata. Tunto myös. Hihojen kangas tuntui ranteita vasten. Eikä matka vaikuttanut aivan yhtä pitkältä ja kiemuraiselta kuin toiseen suuntaan. Ja viimein he astuivat avoimesta oviaukosta Talven tupaan, suuren takan valoon ja lämpöön. Kuningas Talvi nousi tulen luota, mutta Viima ei sanonut tälle mitään vaan harppoi suoraa päätä salin ovelle, riuhtaisi sen auki ja läimäytti perässään kiinni. Talvi katsahti Roiniin, joka oli jäänyt seisoskelemaan takan viereen huomatessaan Viiman ärtymyksen.
”Roshua leppyy pian”, Talvi rohkaisi. ”Hän tulistuu leimahtaen, mutta hiipuu nopeasti. Sinun olisi ollut parempi kuunnella minua.”
”Minä… Viima tiesi mitä sanoa. Mitä tehdä. Hän tiesi miten tuoda minut pois. Miten?”
”Ei hän tiennyt, Tuleenpuhaltaja. Mutta Yö ei ole Roshualle vieras. Eikä Hän ole Roshualle vieras.”
”Viima sanoi, ettei Hän löydä tätä kirjastaan. Mistä kirjasta? Kuka Hän on?”
Talvi heilautti kättään vähättelevästi.
”Ei sinun tarvitse kysyä noita kysymyksiä. Sinä tiedät mitä Roshua tarkoitti puhuessaan kirjasta. Sinä tiedät kuka Hän on. Jokainen tietää.”
Roin katsoi Talven silmistä heijastuvaa takan liekkien tanssia. Sitten hän huokasi.
”Niin. Niin kai.” Roin oli hetken vaiti. ”Mutta kuka sinä sitten olet?”
”Tällä erää… minä olen Talvi.”

”Sanoit Harrille, ettei kukaan kohtaa Häntä ja palaa takaisin. Sinä valehtelit”, Roin sanoi, mutta syytös kuivui kasaan pelkäksi tosiasiaksi.
”Kyllä. Ja en. Kerroin totuuden kuten se tavallisesti on. Vain keskikesän päivänä on maailmassa kylliksi aurinkoa kenenkään elävän uskaltaa laskea jalkansa tuhkavainioille, ja silloinkin pitää olla äärimmäisen varovainen.”
”Tuhkakivet”, Roin oivalsi. Kuningas nyökkäsi.
”Sillä silloin Hän ei tule lähellekään Vuorta. Silloin Vuori hehkuu kesän lämpöä, ja se lämpö saa myös tuhkakivet hehkumaan. Kukaan ei Häntä silloin kohtaa. Ja Roshua… Roshua on ainoa joka on kohdannut Hänet ja palannut. Enkä minä tiedä miksi.”
”Viima sanoi Hänelle viime kerrasta. Että olisi pitänyt viime kerralla käydä selväksi, ettei Viima ole kuten sinä.”
”Niin. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun Roshua oli saapunut Talven valtakuntaan. Pieni, polvenkorkuinen tyttölapsi.” Talvi näytti pohtivan. ”Kertoiko hän isästään?”
”Ei. Hän mainitsi, ettei ollut ehtinyt kysyä isältään syytä tänne tuloon. Oletin isän kuolleen.”
Talvi istuutui valtaistuimelleen ja Roin otti lähimmän tuolin itselleen.
”Hänen isänsä oli kuollut jo, kun heidän rekensä tuli kahden nääntyneen hevosen vetämänä itäportista. Roshua itse oli peitelty syvälle turkkeihin. Isänsä oli lyyhistynyt ohjaksien taakse. Kuolemasta ei ollut kauaa, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä.”
”Entä Viiman äiti?”
”Äidistä ei ole tietoa. Hän ei ollut mukana, eikä hän milloinkaan tullut etsimään tytärtään. Minä oletan hänen kuolleen jo ennen kuin Roshua ja isänsä olivat lähteneet matkaan.”
”Mutta sinä voisit etsiä hänet? Voisit löytää hänen liekkinsä.”
Talvi hymyili surullisesti.
”Kaunis ajatus, mutta en. Anna kun kerron.”

Talven lapset olivat siirtäneet pienen tytön lämpimään ja ruokkineet hevoset. Jopa kuningas itse oli harvinaisesti laskeutunut tuvastaan Talvikylään. Oli ollut talvinen päivä, hiukan sen jälkeen kun aurinko aina ensimmäisen kerran näyttäytyy Talvikylän hangilla, puoli kuunkiertoa Sydäntalvesta. Pieni tyttö ei ollut puhunut paljoa. Oli osannut kertoa nimekseen Roshua, ja väittänyt kivenkovaa, ettei hänen isänsä ole kuollut. Äidistään hän ei osannut kertoa mitään, ei liioin isänsä nimeä.

Isän hautajaiset pidettiin kaksi päivää myöhemmin, ja hautatulen palaessa Roshua oli kadonnut. Tyttöä oli etsitty joka puolelta kylää, metsästä, viljelylaaksosta ja rinteiltä. Kuningas oli istunut tupansa takan ääressä aamusta iltaan, etsinyt pientä liekkiä missä ikinä se olikaan. Tuloksetta.

Se ei ollut tullut hänelle mieleenkään, ei ennen kuin vasta toisen päivän kääntyessä iltaan. Ja kuningas Talvi katsoi sinne minne hän ei milloinkaan katsonut, etsi liekkiä sieltä missä Tulta ei ole.

Ja hän näki Roshuan istumassa valottomalla vainiolla, kaukana vuoresta, liian kaukana kenenkään elävän tyttöä hakea tähän aikaan talvesta. Liian kaukana jopa kuningas Talvelle, liekille joka ei pelkää tuhkaa. Mutta Roshua ei vain istunut. Hän keskusteli. Varjoa ei näkynyt, mutta jossain Hän oli ja kuunteli.

”Kun sinä puhallat”, Talvi sanoi ja Roin havahtui tarinasta, ”Tuli vastaa. Mutta kun Roshua…” Talvi vaikeni.
”Kerro”, Roin vaati.
”Minä en tiedä”, Talvi sanoi, ja ikuisen miehen silmistä näki, että hän tarkoitti mitä sanoi. ”Minä tiedän enemmän kuin kerron, totta. Ja minä kerron paljon, sillä tarinat on tarkoitettu kerrottaviksi ja sadut sanottaviksi. Mutta Roshua on minulle arvoitus. Pitkään tämän jälkeen minä etsin, mutta en löytänyt. Ja sitten…”
”Mitä sitten?”
”Emme ole vielä niin pitkällä”, Talvi sanoi, laski kätensä syliinsä ja jatkoi.

Roshua istui. Pieni, hentoinen tyttö istui keskellä tuhkaniittyjä, tähdettömän taivaan alla, jalkojensa päällä. Ja Roshua puhui. Tarkkaileva Talvi ei erottanut sanoja, ei edes aiheita. Mutta Talvi näki, että Hänelle Roshua oli tasaveroinen kumppani, keskustelupari jolta voi oppia. Ja jota voi opettaa.

Ja sylissään Roshualla oli suurin koskaan nähty tuhkakivi, koiran kokoinen, joka leiskui ja loimusi, vaikka keskikesän päivän oli melkein kauimpana kuin se milloinkaan voi olla. Roshua ei käynyt kauppaa. Roshua ei kysynyt eikä käskenyt. Roshua kertoi, ja kun oli sen aika, Roshua kuunteli.

Kului yö, kului päivä Talven tuijottaessa tupansa liekkiin, kului toinen yö, ja Roshua nousi.

Tyttö piti edelleen tuhkakiveä tiukasti sylissään astellessaan halki tuhkan peltojen kohti Vuorta. Roshua kiipesi tarkkaan rosoisten kivien yli tunnelille ja astui pelkäämättä pimeään käytävään. Tuhkakiven hohka valaisi seiniä hiukan, paljon enemmän kuin tuhkakivet yleensä, mutta paljon vähemmän kuin soihtu. Roshua ei empinyt askeleitaan, ei pelännyt. Ja kaikkea tarkkaileva Talvi tiesi, ettei Roshua milloinkaan pelkäisi enää mitään.

Kun tyttö viimein saapui Talven tupaan, hän asetti yhä hehkuvan tuhkakiven lähimmälle pöydälle, käveli takan liekkien lämpöön Talven viereen ja ojensi kätensä kohti tulta.
”Minun on kylmä”, Roshua sanoi. Talvi lähti hakemaan lämmintä vuotaa makuukamaristaan, mutta kun hän tuli takaisin, Roshua istui hänen valtaistuimellaan ja nukkui. Talvi peitteli tytön hakemallaan vuodalla.

”Roshua nukkui toista vuorokautta”, Talvi sanoi. Roin terävöityi. ”Parin tiiman jälkeen kannoin hänet vuoteeseen, eikä hän edes havahtunut unestaan.”
”Nukkuiko hän Yön vainioilla?” Roin kysyi. Talvi ei vastannut.
”Hän nukkui, ja kun hän heräsi, hän halusi syötävää. Eikä hän ole milloinkaan puhunut siitä mitä tapahtui Vuoren toisella puolella.”
Roin odotti että Talvi olisi jatkanut, mutta kun oli kulunut tovi, hän avasi itse suunsa.
”Ja hänen vanhempansa?”
”Niin”, Talvi totesi muistaessaan luvanneensa selityksiä. ”Isästään hän ei osannut kertoa enempää. Ja minua kielsi etsimästä äitiään, sillä hän ei halunnut tietää. Kun kysyn miksi, hän ei vastaa, mutta luulen silti tietäväni. Tieto vanhemmista sitoisi hänet etelän valtakuntiin, asettaisi hänelle paikan maailmassa. Roshua ei pahastu siitä, että kutsun häntä hänen vanhempiensa antamalla nimellä. Tiedän että hän toivoo minun tekevän niin. Hän kertoo nimensä avoimesti kysyville, mutta pyytää aina muita kutsumaan itseään Talven valtakunnan nimellä. Silti hän tekee selväksi, ettei ole Talven lapsi: hän on Talven neito, Talven valtakunnassa valintojen, ei sattuman seurauksena. Jos hän tietäisi verensä tien, se riistäisi häneltä paikan maailmojen välissä. Roshua on aina viihtynyt erämaassa paremmin kuin Talvikylässä. Siellä, valtakuntien välisellä kynnyksellä, on paikka jonka hän on valinnut itselleen.”
Talvi rykäisi.
”Mutta nämä ovat omia mietteitäni. Voi olla etteivät asiat ole lainkaan niin.”
”Sellaisia asiat usein ovat”, Roin sanoi hiljaa.

”Haluatko yrittää illalla takan tulesta”, Talvi kysyi. ”Minä voin pitää tulta kanssasi.”
”Huoneeni tulisijasta opin jo näkemään.”
”Tiedän. Mutta pimeä liekkien välillä saattaa joskus väsyttää matkalaisen. Silloin on hyvä olla seuraa.”
Roin nyökkäsi.
”Hyvä”, Talvi sanoi ja aivan kuin yllättäen muisti jotakin. ”Nyt sinun kannattaa rientää alas Talvikylään. Reet palaavat minä hetkenä hyvänsä.”