Tulen kaiku 6/15

Saunan hämärässä Roin kipusi lauteille varovasti. Vaikka pari pientä huonosti palavaa kynttilää valaisi huonetta vastakkaisen nurkan lyhdyistään, oli vieraassa tilassa vaikea erottaa niitä kolmeakaan porrasta. Viima kiipesi ne reippaasti. Roin oli edellisenä iltana käynyt peseytymässä tässä samassa tilassa, mutta oli silloin ollut niin väsynyt, ettei ollut kunnolla katsonut ympärilleen. Siinä oli kaikki mitä saunassa kuuluikin olla: lauteet, joihin mahtui varmasti tarvittaessa tusina löylyttelemään, valtava alaosastaan muurattu ja yläosastaan peltinen pönttökiuas, kiukaan ja oven välissä vielä muurattu vesipata. Viima otti vettä kiulusta ja viskasi sisään tullessaan avaamansa kiukaan kiville. Kuuman höyryn hyökätessä päälle Roin ähkäisi ja painautui matalammaksi.
”Anteeksi”, Viima sanoi. Hän huomasi selvästi olleensa ajattelematon mutta ei silti vaikuttanut olevan oikeasti kovinkaan pahoillaan. ”Varon seuraavaa.”

Pitkään he istuivat ihanassa lämmössä, hien ensin karpaloituessa iholle ja lähtiessä sitten valumaan. Viima heitti välillä lisää löylyä, nyt huomaavaisemmin. Roin tunsi miten pehmeä raukeus lähti raajojen päistä kohti muuta kehoa ja lepytti lopulta jäykät lihakset. Vaikka edellisen yön uni oli ollut lempeä ja rauhoittava, toi sauna aivan erilaisen rentouden viikkojen vaelluksen jälkeen. Hän huokasi. Ja aivan kuin olisi tiennyt tuon ohi virranneen ajatuksen, Viima alkoi puhua.
”Te ylititte erämaan nopeasti. Nopeammin kuin muistan kenenkään ennen. 14 päivää kaamosta, sanoit. Erämaata kymmenen? Yksitoista?”
”Kymmenen”, Roin vastasi. ”Muutamana päivänä kuljimme paljon pidemmän matkan kuin toisina. Lumi ei upottanut samalla tavalla.”
”Hankikantoa. Varmasti Hankikunnailla. Siellä yleensä on. Mutta kymmenessä päivässä Viimeisellevirralle on silti nopea. Melkein luulisi että pakenette jotakin sen sijaan että olisitte jonkin perässä.”
”Kuka mitäkin”, Roin sanoi.

He vaikenivat jälleen toviksi. Aina välillä kiuas sihahti veden osuessa kuumiin kiviin, paukahti kerran, pari.
”Jos teille kaikki muu on etelää…”, Roin epäröi, ”Jos katsotte maailmaa niin, että kaikki muu on täältä poispäin, miksi joen nimi on Viimeinenvirta?”
Viima ei hetkeen vastannut. Roin ajatteli tämän miettivän, mutta kun Viima lopulta havahtui vastaamaan, huomasi tämän olleen ajatuksissaan.
”Ymmärsit väärin. Meille kaikki on tännepäin. Ei täältä pois. Pohjoisessa ei ole kuin Vuori, niinpä kaikki on etelässä. Kun tänne tullaan, tullaan etelästä. Aina etelästä. Viimeisenvirran nimi kuten kaikki valtakunnassa on perua ikiaikojen takaa, eikä kaikesta voi olla varma, kumpi tuli ensin, nimi vai merkitys. Viimeinenvirta on erämaata vartioiville Talven lapsille viimeinen ennen kotia etelästä palatessa. Se on viimeinen josta saa isoja kaloja, viimeinen raja jonka pohjoispuolella ei metsästetä eläimiä. Sudet ja muut suuret pedot eivät ylitä sitä kuin äärimmäisessä hädässä.”
”Teillä on outo suhde eläimiin. Pidätte niitä ystävinä, mutta silti metsästätte niitä ja syötte lihaa.”
”Se on kuten eräässä vanhassa tarinassa. Jonkin kuninkaan tallissa on hevonen. En muista mistä tarina lopulta kertoo tai mikä sen opetus on, mutta ehkä kuningas ei ollut edes todellinen.”
Viima heitti kuupallisen vettä kiukaalle. Löyly löi vielä reippaasti.
”Hevosesta pidettiin hyvää huolta...”
Viima piti taukoa.
”Et sinä sitä tarinaa halua kuulla. Se… Me pidämme huolen eläimistä ja erämaasta. Talven valtakunnasta. Ja Talvi pitää huolen omistaan. Eläimet syövät kasveja ja toisiaan, me syömme eläimiä. Kun meidän liekkimme sammuu, me taas vuorostamme ruokimme kasveja. Teillä etelässä susi on peto, öinen saalistaja joka vie, ja joka pitää metsästää jos se tappaa eläimen. Me emme kosta sudelle sen luontoa. Puolustamme itseämme kun joku nälkäinen yksilö joskus sattuu leiriin, mutta siinä se. Me metsästämme eläimiä ravinnoksi, ja ruokamme laitamme muutenkin kuin hengissä pysymiseksi. Mutta vastavuoroisesti me varmistamme, että erämaassa riittää syötävää. Talvikylän laitamilla ruokimme eläimiä. Ne tietävät tulla äärimmäisessä hädässä. Ja kuten sanoin, Viimeisenvirran jälkeen ei metsästetä.”
Roin uskoi ymmärtävänsä.
”Ja metsästettyjen eläinten kunnioittamiseen meillä on omat tapamme. Pidetäänkö siellä mistä sinä olet jahdin jälkeen juhlat?”
”Kyllä. Karhun tapauksessa pidetään peijaiset, muutenkin kaatojuhlat mikäli on metsästetty suuremmalla joukolla.”
”Niitä ei alun perin pidetty voiton vuoksi. Jossain vielä ehkä muistetaan, mutta kauan sitten niitä pidettiin siksi, ettei kaadettu kantaisi kaunaa. Että sen henki lepyteltäisiin. Ja että eläin palaisi takaisin metsästysmaille. Niitä ei pidetty metsästäjien vaan metsästetyn kunniaksi. Ja vielä sitäkin ennen... Niin kuin täällä vieläkin.”
Viima otti vettä kuuppaan mutta laski sen takaisin.
”Kun sinä menit eilen illalla tovereinesi yötaloon, minä suuntasin Talvipuun valkealle. Suuren ja muistoja vanhemman Talvipuun leveän lehvästön alla pidetään aina suurta nuotiota, johon saavutaan kaikkialta erämaasta ja Talvikylästä tervehtimään toisia. Siellä istutaan tulen ympärillä ja kerrotaan tarinoita niin että muut kuulevat. Tarinoita jotka ovat tapahtuneet. Tarinoita jotka pitää muistaa. Mutta niitä ei kerrota pelkästään muille. Ne kerrotaan Tulelle. Minä kerroin, aivan kuten Tuisku ja Loska ovat kertoneet leirinsä nuotiolla, miten metsästimme sen peuran jota sinäkin söit. Nyt se peura ei unohdu. Sen tulen kaiku kuuluu yhä. Eivät peijaiset olleet karhunkaatajalle vaan karhulle. Tekemisistään pitää ottaa vastuu. Ei kunniaa.”
”Siksikö Talven sanotaan antavan anteeksi?”
Viima ei vastannut kysymykseen vaan jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan sitä.
”Ei meissä lopulta ole niin paljon eroa, eläimissä ja meissä. Me rakennamme pesämme eri tavalla ja käytämme työkaluja. Me olemme hiukan eri tavalla itsekkäitä ja anteliaita. Mutta lopulta me olemme kaikki samaa. Ja lopulta me kaikki hautaudumme tuhkaan odottamaan viimeistä aamua.”
Vesi lensi kiukaalle. Sihinää.
”Me olemme kaikki samaa liekkiä. Meissä kaikissa palaa sen ensimmäisen taivaan Tuli.”
”Ja Tuli ei unohda?” Roin kysyi.
”Niin.”

”Sinä et taida olla täältä syntyjäsi”, Roin sanoi, sillä ajatus oli vaivannut hänen mieltään siitä saakka kun Viima oli jyrkästi kiistänyt olevansa Talven tytär. Roin oli nopeasti ymmärtänyt, että Talven lapset eivät olleet kuninkaan vaan valtakunnan lapsia, mutta Viiman ehdottomuus siitä että oli Talven neito eikä tytär, oli jäänyt vaivaamaan. Samalla hetkellä kun oletus sai äänen, Roinia alkoi hävettää kysymyksensä. Mutta ei Viima ollut siitä millänsäkään.
”En ole. Mutta tämä on ainoa koti jonka tiedän. Isäni toi minut tänne kun olin hyvin pieni. Niin pieni, että se on ensimmäinen muistoni. Se, kun eräs Talven pojista nostaa minua alas reestä hiukan itäportin tällä puolen.”
Ilmeisesti Roin liikahti jotenkin niin, että Viima oletti hänen kaipaavan tarkennuksia, mutta näin ei todellisuudessa ollut.
”Ei, ei minua varmaankaan tuotu Talven valtakuntaan koska olin ollut tuhma lapsi. Mutta ehkä kerron sen tarinan sinulle toiste.”

He kävivät välillä vilvoittelemassa ulkona. Tai se oli ollut tarkoitus, Roin ymmärsi. Heidän päästyään eteisestä pakkaseen Viima sukelsi hankeen. Roin muisti edelliseltä illalta saunasta rynnänneen väen. Ilmeisesti lumessa kieritteleminen oli Talven tapa. Hän kohautti höyryäviä olkapäitään ja seurasi perästä.

Se oli kammottavaa. Kylmä salpasi keuhkot, lumi raapi ihoa ja nipisteli. Pakkanen hyysi, Roin kierähti selälleen ja alkoi saman tien nousta ylös. Päästyään jaloilleen ja takaisin oven luo hän kääntyi katsomaan. Viima nousi verkkaisesti hangesta, ja jo ennen kuin pääsi ylös, kourallinen lunta lensi kohti Roinin kasvoja. Osuma oli suora.
”Naama kanssa”, Viima sanoi vetäessään oven auki ja antaessaan Roinille tietä.

Roin tiesi olevansa vereslihalla jäästä ja kiteistä. Mutta kun hän katsoi ihoaan hämärässä, ei naarmuista ollut tietoakaan. Ei haavoja, ei verta. Ja itse asiassa lämmön sulattaessa sulamattomia hiutaleita alkoi tuntua oikeastaan aika mukavalta. Hyvin mukavalta. Roin heitti löylyä.

”Yön tulivartio”, Viima selitti samalla kun vihtoi Roinia, ”se on hyvin yksinkertainen juttu. Aikuistumisriitti tavallaan. Tai yksi sellainen. Kun Talven lapset tulevat iälle, jokainen osallistuu vuorollaan Sydäntalven yön tulivartioon. Valvovat vuoroissa yli yön, etteivät Talven tuvan tulet sammu.”
”Se takka oli jo päivällä sammuksissa”, Roin sanoi ähkien iskujen voimasta.
”Ja silti sinä sen sait syttymään.”
”Yksi pieni vaivainen liekki. Se ei kestä aamuun.”
”Kynttilässä on pieni liekki. Onko kynttilä sammuksissa? Niin kauan kuin Tulen kaiku—”
”—kuuluu”, Roin keskeytti, ”voi Tuli muistaa että sitä tarvitaan. Tiedän mitä kuningas sanoi. Mutta se takka on sammunut ennen puoliyötä.”
”Takan liekki ei pala hyvin”, Viima sanoi ja kuulosti kireältä. Hän lopetti vihtomisen, ojensi koivunoksakimpun Roinille ja kumartui poispäin. ”Eikä se pala lämpimästi. Mutta se ei ole sammunut. Eikä se saa sammua ennen aamua.”
Roin aloitti Viiman hartioista.

”Yöstä tulee kylmä”, Viima sanoi kun Roin viimein lopetti. ”Ja yöstä tulee pitkä ja pimeä. Yölle ei saa antaa valtaa, muista se. Talven tuvan tulet ovat ainoat jotka palavat pimeyden ja maailman välissä.”
Roin työnsi vihdan veteen. Viima katsahti häneen.
”Uudestaan?” nainen kysyi.
”Voi kyllä”, Roin vastasi, ja sitten he laskeutuivat lauteilta ja säntäsivät kohti ulkona odottavaa lunta.

Myöhemmin he vilvoittelivat saunan eteisessä ennen pukemista. Marje oli tuonut aiemmin ovipieleen kaksi mukillista kylmää olutta, pyytäen samalla oven läpi että Roin ja Viima sytyttäisivät kiukaan pesän uudelleen lähtiessään. Roinin arpi erottui saunanpunakassa ihossa ilmeisen huomiota herättävästi, sillä Viima otti sen puheeksi. Pitkä arpi, rinnan päältä kyljen kautta aina reiteen asti.
”Se on vanha”, Roin kertoi, ”Hurmevuosilta. Eikä se koskaan ollut niin paha miltä se näyttää, pitkä vain. Vaikka kaipa siitä olisi henki lähtenyt, elleivät olisi ajoissa paikanneet.”
Roin joi oluensa loppuun ja palasi saunaan. Viima ei kysellyt enempää. Roin avasi kiukaan pesän luukun ja kyykistyi.
”No täällä ei ole kyllä enää edes lupausta”, Roin sanoi työntäessään ohuimpia kasasta löytämiään puita pimeään tulipesään.
”Saat tämän”, Viima sanoi ja ojensi Roinille sormen mittaisen suikaleen tuohta. Roin katsoi liuskaa epäuskoisena.
”Ei edes lupausta”, hän toisti. Viima ei sanonut mitään, alkoi vain pukeutua.
Roin asetteli puita paremmin, pienimmät ilmavasti alle ja vähän isommat päälle. Mutta mitä apua siitä oli, kun tulta ei yksinkertaisesti ollut. ’Kynttilässä on pieni liekki. Onko kynttilä sammuksissa?’ oli Viima selittänyt. Roin avasi toisen lyhdyn luukun, työnsi tuohensa kärjen kynttilän liekkiin ja yllättyi miten hanakasti se syttyi. Toisella kädellään hän suojasi liekkiä ilmavirralta siirtyessään takaisin kiukaan luo. Hän kumartui, työnsi sytykkeensä puiden alle ja yritti syöttää liekille ohuimpia puita. Tuohi oli lähes lopussa, kun liekki viimein tarttui ja lähti leviämään. Roin ehti huokaista helpotuksesta, ja sitten pesässä paloikin jo kunnolla. Hän sulki luukun.

”Minä kiipeän jo ylös”, Viima sanoi yötalon edessä. Saunasta lähtiessään hän oli laittanut päähänsä liian suuren villaisen myssyn. Matkalla saunalta pääovelle Roin ymmärsi miksi. Hänellä itsellään ei ollut päähinettä, ja hiukset olivat jo ehtineet jäätyä.
”Minä syön ja tulen sitten perässä”, Roin vastasi.

Viima lähti ja Roin astui sisään yötalon porstuaan. Vierastuvasta leijui taivaallinen tuoksu. Pöydällä oli sen seitsemää sorttia ruokaa, mutta muita ruokailijoita ei näkynyt. Roin otti lautasensa täyteen ja istui pöytään. Marje kävi kaatamassa hänelle olutta.
”Eihän tämä kaikki vain ole pelkästään minua varten”, Roin kysyi.
”Ei, ei sentään. Erämaasta tulee väkeä lepäämään myöhemmin. Vaihtoväki lähti aamulla. Ja toinen seuralaisistasi lupasi syödä täällä. Mutta älä turhaan kursaile, ruokaa on yllin kyllin. Syö niin paljon kuin jaksat.”
”Söisin oikein mielelläni vaikka kahden edestä, mutta en usko että se on hyväksi yötä vasten.”
Marje ei sanonut mitään, hymyili vain, ja katosi sitten keittiön puolelle.

Ei aikaakaan kun Misha kolisteli ovesta sisään. Nainen näytti pirteältä ja puhkui innoissaan.
”En ollut väärässä”, hän selitti haltioissaan lastatessaan ruokaa lautaselleen. ”Sepät täällä tekevät melkein ihmeitä. Niin taiturimaisia töitä en ole nähnyt sitten Vanhanlinnan edellisen mestarin. Eivätkä pelkästään metallisepät, sillä täällä kaikki on hienointa kädenjälkeä. Sinun pitää nähdä puutyöt ja korut, kankaat ja lasi.  Mutta sepät... Tarinat ovat totta. He takovat tuhkaterästä. Ja siinä on jotain erilaista. Se ei ole samanlaista kuin Sumusaarten kadonnut taito. Ei aivan.”
”Älä innostu liikaa”, Roin rauhoitteli innostunutta Mishaa. ”Älä vielä. Voi olla että Harr on oikeassa, eikä hän voi toteuttaa pyyntöjämme. Tai ei halua. Toivotaan parasta, mutta varaudutaan siihen, että joudumme palaamaan tyhjin käsin.”
”Totta kai”, Misha myönteli, ”mutta pelkästään näiden ihmeiden näkeminen tuo minulle mielihyvää, jollaista en olisi uskonut kokevani.”
”Hyvä. Sillä luulen myös että jos hän jonkun toiveen toteuttaa, se on sinun toiveesi.”
Misha nyökkäsi ja otti lautaselleen vielä yhden lantunpalan.