Tulen kaiku 15/15

Umpimähkä

Roin käveli edestakaisin ja raapi leukaansa. Niin se olisi tehtävä. Se olisi oikein. Ja hän ottaisi vastaan mitä maailma ja sen ihmiset päättäisivät.
”Onko se väärin minun kertoa se tarina?”
”Ei”, kuningas sanoi valtaistuimeltaan. ”Mutta muista että kerrot heidän tarinansa. Et omaasi. Sinun rikoksesi on omasi, ja kylän häviö on oma kertomuksensa, vaikka se sinusta johtuukin. Kerro karhusta. Älä kaatajasta.”
”Tulesta, ei tuhkasta.”
Kuningas nyökkäsi ja nousi.
”Juuri niin. Mutta sinulla on toinenkin tarina vietäväksi etelän valtakuntiin. Odota tovi.”
Talvi kulki vakain askelin takan oikealla puolella olevalle ovelle, pysähtyen hetkeksi ennen kuin avasi sen.
”Odota tovi”, hän toisti ja katosi oven taa. Roin siirtyi hiukan nähdäkseen. Pienestä huoneesta nousi kapeat portaat.

Talvi palasi kantaen samanlaista rullanyyttiä, josta Viima oli jakanut veitset tulivartiolle. Hän avasi ja levitti sen pöydälle. Roin jättäytyi kohteliaasti kauemmas, mutta veitsiä ne olivat. Kuningas punnitsi eri vaihtoehtoja. Tällä kertaa Roin ei saisi päättää itse.
”Älä mene vielä”, Talvi jatkoi aiempaa. ”Sinulla on toinenkin tarina vietäväksi. Talven tarina.”
Kuningas valitsi ja nosti esiin yhden teristä, tarkasteli sitä lähempää ja toi sen sitten Roinille.
”Jää kevääseen”, kuningas sanoi. ”Opi Talven tavat ja toimet, nimet ja maat. Opi Talven tarinat joissa kuuluu lumi ja sydäntalven Tulen kaiku. Ja kun lähdet, älä unohda meitä. Olet aina tervetullut takaisin. Sillä minä haluan että palautat tämän.”
Veitsen terä oli valkoista tuhkaterästä, mutta siinä oli sinertävän harmaita laikkuja kuin jäätä lätäkön pinnalla. Kahva oli koristelematon, mutta sen päässä oli hiomaton tuhkanharmaa kivi. Kivi oli lämmin.
”Sinä olet nyt Talven kansaa. Kerro meistä. Älä liikaa, älä kaikkea. Älä houkuttele heitä käymään. Mutta kerro Talven lapsista kuten he ovat, ei kuten vanhat vääristyneet tarinat väittävät. Kerro työstämme. Ja kerro vanhasta kuninkaasta, jonka nimi on Talvi. Sillä muuten jonain päivänä he unohtavat.”
”Ja jotta sinä päivänä, kun joku tulee pyytämään kuninkaalta lahjaa, hän ei kutsu tätä Pakkasukoksi.”
Talvi nauroi.
”Minä kerron”, Roin lupasi. ”Minä odotan kevääseen ja opin. Minä kerron heistä ja sinusta, ja minä palaan sydäntalveksi. Ja minä kerron kylästä vartiotornin varjossa, kunnes tarinaa on kerrottu tarpeeksi liekin syttyä uudelleen, ja vielä senkin jälkeen.”
”Mistä tiedät, milloin on tarpeeksi?”
”Kunnes tiedän, että liekki palaa. Kunnes kuulen jonkun muun kertovan heistä.”

Roin laskeutui alas kylään hiljaisessa lumisateessa pakkasen kipristellessä poskia. Talvikylä loisti yössä kutsuvana ja lämpöisenä, ystävällisenä ja ymmärtäväisenä. Talvi antaa anteeksi, sillä tuli ei unohda, hän mietti. Sanonta, joka oli oikeassa ja väärässä yhtä aikaa.  Mutta sellaisia asiat usein ovat.

Roin nukkui pehmeässä vuoteessa paksujen peittojen alla, takan hehkuessa läpi yön lämmintä kaikuaan. Hän näki unta Johanista ja Annasta, mutta se oli oikeaa unta, ei tulen näyttämiä aavekuvia. Se oli levollista unta, ja kun Roin aamulla heräsi, valo ikkunan takana näytti kirkkaammalta kuin muina aamuina. Hän oli varma, ettei se johtunut virkeydestä. Hän oli varma, että sen huomaisi jokainen.

Marje vahvisti epäilyksen tarjoillessaan aamiaista. Tänä aamuna viimeisetkin huomaisivat pimeän väistyneen ja valon lisääntyvän. Kylläisenä Roin palasi huoneeseensa. Pian hän aloittaisi työnsä. Mutta sitä ennen vielä…

Hän sytytti huoneensa takkaan aamupäivän uuden tulen kaivamalla tuhkan alta pienen häivähdyksen oranssia hehkua, ja syöttäen sille varovasti suikaleen tuohta. Pari pientä puunpilkettä. Puhallus. Ja vielä kerran Roin katsoi läpi syöverin ja etsi hohteen mustan kankaan takaa.

He veivät vielä kynttilän Annan isovanhempien haudalle. Sielläkin oli valmiiksi kynttilä, mutta kivi oli kaivettu lumesta hiljattain. Anna huomasi lisäksi toisen kynttilän joka oli sammunut pian sytyttämisensä jälkeen. Hän sytytti sen uudestaan.
”Niitä on oikeasti varmasti tuhansia”, Johan sanoi heidän kävellessään kohti porttia. ”Ellei kymmeniä tuhansia.”
”Ja jokainen niistä on joku joka muistaa. Niin kauan kuin liekit syttyvät, kuuluu kaiku siitä mitä on ollut. Niin kauan kuin liekit syttyvät, on joku joka ei unohda.”
He pysähtyivät vielä hetkeksi katsomaan liekkien niittyä.
”Ei tuska koskaan mene täysin pois”, Anna sanoi. ”Mutta kuten talven nietokset keväällä, sekin sulaa pois tieltä.”

”Pitääkö sinun olla jossakin”, Anna kysyi.
”Ei, enää minun ei tarvitse mennä minnekään”, Johan vastasi.
”Sinun pitää joka tapauksessa hakea korttisi. Joisitko glögiä?”
”Maistuu.”
”Kabinetissa on vanha takka”, Anna sanoi.

Johan kirjoitti viimeisen kortin, nopeasti ja vaivatta. Hymyillen. Anna kaiveli kaappeja tiskin takana ja katosi sitten keittiöön. Pian hän kurkisti ovesta.
”Rusinat ilmeisesti loppuivat. Manteleita on. Haittaako?”
Johan heilautti kättään.
”Hyvä”, Anna sanoi, ”sytytätkö tulen? Minä keittelen nämä.”
Johan ei ehtinyt vastata ennen kuin Anna oli kadonnut taas näkyvistä.

Kabinetissa oli vanhoja plyysinojatuoleja ja pari kulunutta sohvaa. Matalat pöydät olivat vielä aiemman seurueen jäljiltä vinossa. Punatiilinen takka oli takaseinällä, vieressä lähes tyhjä halkokori. Johan otti tulitikut takan reunalta ja ravisti rasiaa varmistaakseen, ettei se ollut tyhjä. Hän kumartui tulisijan eteen.

Se oli kumma tunne. Roin ei nähnyt tapahtumia Johanin silmin, mutta nyt kun he molemmat olivat kumartuneena omien tulisijojensa eteen, tosi ja näky sulautuivat yhdeksi. Johanin takka oli musta, Roinilla liekit olivat madaltuneet hohtavaksi hiillokseksi. Roin melkein tunsi pinoavansa viimeiset halot pesään, työntävänsä suikaleen paperia niiden alle ja sytyttävänsä tikun.

Johan työnsi tulitikun paperiin, joka syttyi ahnaasti. Liekit kasvoivat, mutta alkoivat sitten hiipua, paperi alkoi olla palanut. Vain muutama ohuin puun pää oli alkanut kyteä, ja pian paperi sammui käpristyen viimeisen kulmansa sisään. Johan puhalsi varovasti. Kytevät puun päät hehkuivat kirkkaina. Uusi puhallus, uusi hehku. Vielä, vielä.

Roin huomasi puhaltavansa mukana. Hänen puunsa olivat palaneet hiillokseksi, ja kekäleet hohkasivat.

Johan puhalsi vielä viimeisen kerran, hehkun keltaisemmaksi kuin se oli kertaakaan aiemmin ollut. Mutta liekkejä ei näkynyt. Johan huokasi.

Ja Roin puhalsi yksin, yhden kerran, syvään.

Johanin takassa puiden päiden hohto kellastui, kirkastui, ja liekki hulmahti eloon.

Roin säpsähti.

”Hyvä”, kuului Johanin takaa. Anna laski glögilasit lähimmälle pöydälle. Johan istui nojatuoliin. ”Ole hyvä.”
”Tähän aikaan vuodesta taitaa käydä tavanomaista kovempi vilske”, Johan arveli.
”No jaa. Vilske kyllä. Mutta varmaankin vain vähän eri tavalla kuin mitä muulloin. Osasta tulee tässä kuussa aina kovin hengellisiä, vaikka eivät muuten olisikaan. Ja se sitten vaikuttaa menoihin.”
”Oletko sinä”, Johan sanoi ja maistoi glögiään. Tulikuumaa. Inkivääriä ja neilikkaa. Lisäksi oli jokin mauste jota Johan ei tunnistanut. ”Hyvää.”
”Kiitos”, Anna hymyili. ”Teen sen itse. Hengellinen? En sillä tavalla kuin ajankohta antaisi olettaa. Mutta uskon juttuihin. Erilaisiin juttuihin. Esimerkiksi että meitä ei ehkä luonut kukaan, mutta meillä jokaisella on tarkoitus. Yksilöinä ja yhdessä. Uskon että jokaisessa meissä palaa sama tuli, jokainen on oma pieni liekkinsä. Ja minä… Tiedätkö sinä mikä on umpimähkä?”
”Umpimähkä? Siis mennä umpimähkään? Eikös se tarkoita että tehdä jotain sokkona ja tietämättä?” Johan arveli.
”Ei. Tai siis kyllä, sitä tarkoittaa kun menee tai tekee umpimähkään. Mutta alun perin umpimähkä liittyy tuleen. Ennen, kun tuli oli arvokasta ja varsinkin tulen tekeminen oli arvokasta, tuli pidettiin elossa yön yli peittämällä hehkuvat kekäleet tulisijassa tuhkalla. Tehtiin umpimähkä. Aamulla sitten kekäleet kaivettiin esiin uutta tulta varten. Kekäleitten hehku ei näkynyt tuhkasta, siksipä mentiin umpimähkään.”
Anna hörppäsi glögiään.
”Minä uskon, että kenenkään liekki ei sammu. Me pidämme niitä yllä muistamalla menneet ja kertomalla heidän tarinansa, sytyttämällä kynttilä heidän muistolleen. Liekkiä pidetään yllä, ettei se sammuisi.”
”Mutta lopulta ei ole ketään, kuka muistaisi”, Johan sanoi totisena.
”Siksipä minä uskon, ettei kenenkään liekki sammu. Jossain kaukana täältä on tuhkan maa, jossa jokainen liekki odottaa syttymistään uudelleen umpimähkässä. Ja jonain aamuna joku kaivaa kekäleet esiin ja puhaltaa.”

Anna kertoi itsestään. Pubi oli vanha ja kulki suvussa. Se oli viimeksi ollut hänen setänsä, nyt jo muutaman vuoden ajan Annan.
”Tai no, sanotaan häntä nyt minun sedäkseni. Ei hän varsinaisesti ollut”, Anna sanoi pyöritellen silmiään jollekin perheen sisäiselle nokkeluudelle eikä Johan ymmärtänyt yhtään. ”Älä välitä, se on mutkikas juttu ja kerron sen ehkä toiste.”
Anna keitti heille uudet lasilliset, ja niitä tuodessaan huomasi jotain lattialla tuolin vieressä. Hän istahti, kurotti käsinojan yli, kiskaisi esiin jotain punaista ja veti sen päähänsä. ”Tonttujen sukua, näethän.” Lakki oli aivan liian suuri.

”Mikä tuo yksi mauste on”, Johan kysyi yrittäen keksiä. Anna nosteli takaovella ulkoseinustalta uusia puita koriin.
”En kerro”, hän sanoi nauraen kantaessaan koria takan viereen. ”Liikesalaisuus.”

Anna kumartui laskemaan uusia puita vanhan hiilloksen päälle. Hän veti syvään henkeä ja puhalsi pitkään.
”Kerro minulle heistä”, hän sanoi ennen uutta keuhkollista. Johan kohautti hartioitaan. Tämän hän oli käynyt läpi jo monta kertaa.
”Siitä on reilu kaksi vuotta. Pimeä ja liukas tie…”
”En minä sitä tarkoita”, Anna keskeytti ystävällisesti. ”Heistä itsestään.”
Ja Johan aloitti kertomisen. Anna puhalsi ja puhalsi ja puhalsi…

…ja Roinin takan hiillos kohisi ja leimahti liekkiin.

Viima istui yötalon portailla odottamassa Roinin tullessa ulos. Hänellä oli yllään metsässä käyttämänsä turkisviitta. Sylissään hän piti ruskealla paperilla käärittyä pakettia.
”Huomenta”, Roin sanoi ja istui Viiman viereen. ”Lähdössä?”
”Olen. Ajattelin vielä hyvästellä ensin.”
”Minä jään Talvikylään joksikin aikaa”, Roin sanoi. ”Kevääseen ehkä. Sitten minun on kierrettävä eteläisissä valtakunnissa määräämättömän pitkään. Mutta palaan aina Talven valtakuntaan sydäntalveksi, jos pystyn. Ehkä eksyn tänne silloin tällöin ollessani lähistöllä.”
”Mikään ei ole lähistöllä”, Viima nauroi. ”Minä palaan puolen kuun aikaan. ”
”Näkemiin siihen asti, Talven neito.”
Viima taputti sylissään olevaa pakettia ja ojensi sen sitten Roinille.
”Tämä on sinulle. Annetaanko teillä päin sydäntalven aikana lahjoja?”
”Jotkut antavat. Minulla ei ole mitään sinulle.”
Viima heilautti kättään.
”Sinulla on puoli kuuta aikaa keksiä jotakin.” Sitten hän nauroi. ”Ne eivät sitten ole minun tekemäni. Osaan parsia reiän, mutta… Noh. Miekan kanssa paremmin.”
Viima nousi ja lähti. Muutaman askeleen jälkeen hän vielä kääntyi.
”Näkemiin Tuleenpuhaltaja. Lieska olkoon nimesi kun seuraavan kerran kohtaamme.”
”Se kuulostaa sopivalta”, Roin sanoi ja vilkutti.

Paketti kainalossa hän suuntasi Talvikylän halki kohti luoteista rinnettä. Viljelylaaksoon lähtevän tien oikealta puolelta kahden mökin välistä nousi polku loivassa rinteessä kasvavan jättimäisen Talvipuun luo. Toisen mökin takana värjättiin lankoja suurissa höyryävissä sammioissa. Polulla ei ollut muita kulkijoita.

Puun vieressä palavan suuren nuotion ympärillä sen sijaan oli väkeä. Kolmatta kymmentä henkeä istuskeli reppujen, nyyttien ja tukkien päällä kuunnellen yhtä. Tämä tuijotti tuleen, aina välillä vilkaisten kuulijoitaan. Osa oli selvästi tulossa erämaasta, vaatteissaan enemmän nahkaa ja turkista, osa kyläläisiä villaisemmissa nutuissaan.

Kertoja lopetti tarinansa. Hiljainen tuuli humisi Talvipuun valkolehtisessä oksistossa. Nuotio rätisi ja sylkäisi rykelmän kipunoita kohti taivasta. Kului hetki ja toinen, ja sitten joku muu aloitti tarinansa. Roin istuutui tulen lämpöön.

Hän kuunteli tarinaa jota kerrottiin. Talven lapsi oli erämaassa kohdannut raivopäisen suden ja joutunut puolustamaan itseään. Roin katsoi syvälle nuotion ytimeen

Viima halasi Roihua eteläportilla ja taputti tämän selkää. Molemmat nauroivat. Viima kiristi suksiensa siteet ja lähti laskemaan. Portilla hän nosti kätensä heilutukseen katsomatta taakseen. Roihu heilutti takaisin.

Kahdeksan tarinan ajan Roin keräsi rohkeutta. Kertomusten aikana hän oli varma, että seuraavassa välissä hän aloittaisi. Mutta aina kun sen aika tuli, hän ei pystynyt. Hän siirsi tarinansa seuraavaan hiljaiseen hetkeen.

Kun kahdeksas tarina päättyi, hän aloitti.

”Koillisrannalla, kaukana täältä, oli kerran pieni kylä vehreässä laaksossa…”

Tulen kaiku 14/15

”Näkeekö sen päältä”, Johan kysyi viimein.
”Minkä niin?”
”Murheellisuuden. Vaikka ei tunne ihmistä?”
”En ehkä tunne ihmistä”, Anna sanoi ja osoitti Johania, ”mutta tunnen ihmiset. Tämä on niitä hommia, jossa sen väkisinkin oppii. Emme me ole niin erilaisia, kukaan meistä. Klovnin kyyneleet eivät järin eroa tosikon kyyneleistä, uskovaisen kyyneleet ateistin kyyneleistä.”
Johan naurahti. Anna hymyili.
”Sinä se et taida paljoa hymyillä?” hän kysyi.
”En juuri”, Johan myönsi ja vakavoitui. ”En hetkeen.”
”Sekin on melko samanlaista. Mutta samalla kun emme ole kovin erilaisia, jokainen on silti omalla tavallaan erilainen. Sinä kiinnitit huomioni, koska kirjoitat kaikesta huolimatta kortteja. Ja sen huomattuani huomion kiinnitti tuo yksi, joka seilasi ees taas. Montako noita on kaikkiaan, viitisenkymmentä?”
”Melkein kahdeksankymmentä”, Johan vastasi.
”Minä tiedän vain yhden ihmisen joka kirjoittaa nykyään enää tuollaista kasaa perinteisiä kortteja. Tai no, nyt kaksi.”
Johan ei sanonut hetkeen mitään. Anna pysyi vaiti, sillä huomasi että jotain oli tulossa.
”Se ei oikeastaan ole minun perinteeni”, mies sanoi lopulta. Anna nyökkäsi.
”Miksi sinä pelkäät, että kirjoittaisit korttiin jotain väärin?”
”En minä pelkää kirjoittavani väärin”, Johan sanoi ja kiristeli hampaitaan. ”Tiedän mitä minun pitäisi siihen kirjoittaa, mutta en voi, koska sitä mitä pitää sanoa, ei ole tapahtunut. Enkä voi valehdella.”
Anna mietti.
”Pattitilanne”, hän sanoi.
Johan murahti.
”Veikkaanko kovin väärin, jos oletan että syy mikset hymyile on sama syy minkä vuoksi sitä jotain ei ole tapahtunut? Kortti on vain viimeinen lenkki ketjussa.”
”Et veikkaa.”
”Mitä sinä olet jättänyt tekemättä?”
Annan suora kysymys yllätti Johanin.
”Lisää?” Anna kysyi tarttuen konjakkipulloon.

Johan kilkutti lasiaan kynnellään. Pienet väreet kulkivat pitkin meripihkan värisen nesteen pintaa.
”Minun pitäisi käydä… Tai olisi pitänyt käydä jo pitkään.”
Pitkä hiljaisuus.
”Mutta se sattuu niin kovin.”
Miehen silmät kimmelsivät.

”Sinun pitäisi kirjoittaa korttiin että olet käynyt”, Anna sanoi viimein hiljaa. ”Et voi lähettää korttia ilman että kerrot siitä. Mutta et halua valehdella, koska asia on liian tärkeä.”
Johan nyökkäsi.
”Minä tiedän että sinä tiedät tämän”, Anna sanoi, ”mutta tämä on väärä pää avata solmua. Sillä solmuun on vain yksi ratkaisu.”
Johan nyökkäsi uudelleen.
”Onko sinne pitkä matka?”
”Ei. Harjulla.”
Ja silloin Anna ymmärsi.

”Minä en halua tungetella”, Anna sanoi ja katsoi sivuun, ”siis enempää kuin nyt olen jo tungetellut. Mutta olisiko siitä apua, jos minä lähtisin sinun mukaasi?”
”En… en minä tiedä. En minä oikein… en tiedä.”
Anna hymyili hellästi.
”Tai ajatellaan niin päin, että lähde sinä minun mukaani. Minun pitäisi käydä siellä myös. Tulet vain sen verran kuin tuntuu sopivalta. Minä ymmärrän kyllä.”
Johan mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
”Hyvä”, Anna sanoi. ”Minä haen takin tuolta takaa.”
Anna vei konjakkipullon tiskille ja katosi baaritiskin päässä olevasta ovesta. Johan veti takin päälleen. Anna palasi ja yhdessä he astuivat ulos kadulle. Räntä oli poissa. Leijaili hiljaa suuria lumihiutaleita.

”Hyvä”, Talven ääni sanoi jostain kaukaa lumisateen, kinosten, revontulten ja tähtien takaa. ”Hyvä.”

Kynttilöiden meri valaisi lumisten kivien kenttää. Pääpolkujen lamput paloivat vielä. Hengitykset höyrysivät. Anna työnsi kätensä Johanin käsikynkkään. Hän tunsi, miten miehen hartiat jännittyivät mitä pidemmälle he kulkivat hautausmaalle.
”Minä olisin kääntynyt portilta”, Johan sanoi hiljaa. ”Ilman sinua minä olisin kääntynyt portilta.”
Anna puristi miehen kättä tiukemmin. Johan niiskautti.

”Kaunista”, Anna sanoi hiljaa. ”Kynttilöitä on varmasti tuhansia.”
Johan ei sanonut mitään, mutta kulki joka askeleella hitaammin. Sitten hän pysähtyi. Anna odotti. Ja sitten Johan veti henkeä ja astui taas eteenpäin.
”Se on…” Muuta ei tullut. Anna taputti miehen käsivartta.
”Minä tiedän. Ei mitään kiirettä.”

He kääntyivät pienelle sivupolulle. Sitä ei oltu avattu lumesta, mutta keskellä kulki tampattu väylä. Kummasti Johanin askeleista tuli varmempia, kun niitä varten piti nähdä vaivaa. He ohittivat hautoja, joiden päältä oli puhdistettu lumi. Taivaalta satava uusi peitti niitä parhaillaan. Toiset olivat jo lähes uudelleen peitossa. Kaikkien edessä paloi kynttilä, monien edessä useita. Sitten Johan pysähtyi yhden eteen.
”Joku on käynyt jo”, hän sanoi hiljaa.

Kivi oli kaivettu esiin kinoksesta, mutta siitä lieni jonkin aikaa. Se oli hyvää vauhtia hautautumassa uuden lumen alle. Haudalla paloi kaksi kynttilää, toinen pienessä lyhdyssä. Kivessä oli kaksi nimeä. Niistä ei saanut selvää lumen alta. Päänsä painaneen Johanin olkapäät hytkyivät. Anna odotti ensin hetken, ja kietoi sitten kätensä Johanin hartioiden ympäri. Johan uikutti.

”Kenen hauta se on”, kuului kuningas Talven hiljainen ääni. Roin havahtui näystä, oli menettää otteensa, liekki, tähdet, Talvikylä, vartiotorni Koillisrannalla, hän keskittyi hautausmaan kynttilämereen ja tarrasi kiinni.
”En tiedä”, Roin vastasi hiljaa.

Anna silitti Johanin selkää. Kyynelvirta oli vaiennut. Johan ryki ja niiskautti.
”Huhhuh”, hän sai äännähdettyä. ”Huhhuh.”

”Kenen hauta se on”, toisti kuningas. Tällä kertaa Roin ei yllättynyt, mutta kysymys ärsytti häntä. ”En minä tiedä. En saa nimistä selvää.”
”Ei sinun tarvitse saada niistä selvää.”

”Eikä minulla ole edes kynttilää”, Johan sanoi hiljaa ja puri hammasta. Hän kumartui nojaamaan polviinsa.
”Olipa hyvä että tulin mukaan”, Anna sanoi ja kaivoi taskustaan kynttilän ja tulitikut. Hän ojensi ne Johanille. Johan kiitti.

”Ketkä siellä lepäävät”, kuningas kysyi. ”Mitkä ovat heidän nimensä?”

Anna kumartui puhdistamaan kiven lumesta Johanin sytyttäessä kynttilää. Anna pyyhki kiven päälle kerääntyneen kerroksen, lyhdyn kannen ja alkoi putsata nimiä. Roin ei halunnut katsoa.

”Kenen hauta se on”, kuningas Talvi kysyi jälleen. ”Ketkä siellä lepäävät? Mitkä ovat heidän nimensä?”
Roin riuhtaisi itsensä pois näystä, pois liekistä takaisin Talven tupaan ja ponkaisi pystyyn.
”En minä tiedä heidän nimiään”, hän huusi. Kesti hetken puhkua Talven värähtämättömille kasvoille ennen kuin Roin ymmärsi mitä oli sanonut. Ja samalla hetkellä hän tiesi tienneensä jo pitkään.
”Miten sinä tiedät?” hän kysyi ja lysähti tuolilleen.
”Mitä niin?” kuningas kysyi viekkaasti. ”Mitä sinä tarkoitat?”
Roin ymmärsi. Kuningas oli tiennyt jo pitkään. Oikeastaan hän oli itsekin tiennyt. Mutta kuningas oli odottanut, että hän myöntäisi sen viimein itselleen. Miten se olisi voinut olla mitään muuta?
”Miten sinä tiedät, mitä minä tein? Mistä tiedät mitä tornilla Koillisrannalla tapahtui?”
”Koska se ei voinut olla mitään muuta.”

”Luulin ensin, että se oli tottumattomuuttasi”, Talvi sanoi. ”Mutta huomasin pian, että liekkien virta vei sinua yhteen suuntaan, veti yhteen pisteeseen maailmassa, työnsi pois kaikkialta muualta.”
”Minä en palaa sinne enää koskaan”, Roin sanoi hiljaa.
”Ehkä et”, Talvi sanoi. ”Mutta sinä voit katsoa sinne.”
Takan tuli napsahti oman sanansa.

”Olkoon sitten niin”, Roin sanoi ja katsoi. Hän katsoi ulos, yli erämaan, kohti etelää ja sitten itään. Hän ei pannut vastaan, vaan antoi voiman tehdä sen mitä se oli jo pitkään yrittänyt. Hän kiisi kohti Koillisrantaa.

Koillisrannan kumpuilevat maat olivat kesäisin vehreät, mutta nyt oli talvi. Näin etelässä tuli harvoin lunta, mutta puut olivat lehdettömiä ja heinä kuivaa. Roin ohitti kyliä ja jokia, linnoja ja kaupungin. Meren lähestyessä asutus väheni. Suuri metsä, ja sitten rantamaat. Hän löysi pienen laakson jonka reunalla oli jyrkänne.

Kylä oli autio ja rähjääntynyt. Varisparvi lehahti lentoon katoilta nousten kohti jyrkänteellä kohoavaa tornia. Tornia ei ollut korjattu loppuun, mutta vuosia sään armoilla olleet kivet olivat haalistuneet eikä enää voinut sanoa mikä oli alkuperäistä ja mikä uutta.

Harmaat töllit nuokkuivat vaiti mäkien taakse laskevan talviauringon viimeisessä valossa. Pihapolut kasvoivat heinää ja tuuli ujelsi ikkunoissa. Oli selvää, ettei kylässä ollut asunut kukaan vuosiin.

Roin katsoi tornia. Uhkaavana se nousi laakson ylle kuin jokin paha olisi sen lyönyt veitsenä laakson lihaan. Oli irvokas kohtalo, että torni yhä seisoi samalla kun kylä oli ääneti. Roin kauhistui kuullessaan tornin huipulta vaimeaa laulua. Varikset. Ajatus oli silti liikaa.

Roin tunsi kuninkaan koskettavan kättään. Silmänräpäyksessä hän palasi Talven tupaan.
”Minä en muista sitä tuollaisena, mutta tuo on se mitä se on nyt”, Roin sanoi.
”Lumeton talvi on julma kuvittaja.”
”En minä sitä. Tai…”
”Millaisena sinä sen muistat?” Talvi kysyi.

Roin kertoi, miten taistelut olivat myllänneet maailmaa Kannonjoelta Haukanmaan rajoille asti toista vuotta. Pireneen kuningas hallitsi leveän Kannonjoen toista puolta Susiveljien avustuksella, eivätkä Koillisrannan tapahtumat olleet vielä liittyneet uudestaan osaksi suurempaa sotaa lännessä. Ei puhuttu vielä Hurmevuosista, vaikka se nimitys ei enää ollutkaan kaukana. Talvi kuunteli tarkkaan, vaikka varmasti tiesi kaiken tämän.

Roin kertoi pienen laakson pohjalla olleesta vajaan sadan asukkaan kylästä. Maanviljelijöitä lähinnä, muutama metsästäjä, seppä. Laakson pohjoisreunalla nousi jyrkänteellä vartiotorni kolmen täysikasvuisen suurkoivun korkeuteen. Sen huipulta näki ”kaikkeen maailmaan” jos kyläläisiltä kysyi, vaikka eivät hekään sitä kirjaimellisesti tarkoittaneet.

Roin selitti, miten alueella oli taisteltu aivan sodan alkuhetkinä. Lähes kaikki asekuntoiset oli sittemmin varustettu kuninkaan joukkoihin ja kuljetettu ties minne. Monikaan heistä tuskin palaisi. Muutama oli jätetty pitämään kylästä huolta. Lapsia kylässä ei enää ollut, sillä heidät oli viety evakkoon Nummenmaahan jo ensimmäisten taistelujen jaloista. Kylän väki oli vähentynyt kolmannekseen, eikä heistä ollut taistelemaan.

Roin kertoi, miten vartiotornia oli pitänyt hallussaan vihollisen tuhonlaulaja. Hän kertoi mitä se merkitsi kaikille osapuolille. Hän kertoi käskystä jonka hän ja kolme muuta olivat saaneet. Hän kertoi miten ei hetkeäkään kyseenalaistanut sitä. Ei ennen kuin vasta jälkeen, sitten kun oli jo liian myöhäistä. Hän kertoi miten he olivat yön pimeydessä kulkeneet halki kylän kuin aaveet, ja miten ennen tornin hyökkäyksen alkua ei taloissa ollut ainoatakaan elävää olentoa. Sillä tuhonlaulajien vuoria murskaava mahti perustuu elävään voimaan.

Roin kertoi, miten aamulla saapuneet joukot olivat kaivaneet hänen ruhjoutuneen ruumiinsa osin romahtaneen tornin kivimurskan seasta. Hän kertoi, miten häntä oli ensin luultu kuolleeksi, sillä pitkä haava rinnan päältä kylkeen ja edelleen reiteen oli näyttänyt halkaisseen miehen kahtia. Haava oli kuitenkin osoittautunut lievemmäksi miltä näytti, ja iltapäivällä Roin oli herännyt. Hänen kolme toveriaan olivat menehtyneet. Tuhonlaulaja oli kuollut, samoin tämän soturit. Omat joukot korjasivat tornia linnoittaakseen sen uudelleen. He kertoivat, miten Roinin ryhmälle käskyn antanut komentaja oli kaatunut aamuyöllä väijytyksessä joukkojen ylittäessä jokea kolmen tiiman marssimatkan päässä kylästä. Joukot olivat halventaneet tuhonlaulajaa ja surreet tämän tappamia kyläläisiä, sen verran mitä sotilas muistaa muita surra. Roin ei korjannut puheita ja toisten oletuksia tapahtumien kulusta.

Sota jatkui. Pian sitä kutsuttiin Hurmevuosiksi, viimeiseksi sodaksi joka ihmisten piti käydä. Roinin taistelut jatkuivat. Hän tapasi Harrin, juron miehenkörilään joka odotti sodan loppumista päästäkseen takaisin Kvinninsä luo. Kun sen hetki viimein koitti, he kohtasivat Mishan matkalla Varisvaaralle. Ja taisteluiden päätyttyä, kun oli aika hengähtää, viljavat vainiot aurinkoisella Koillisrannalla palasivat Roinin mieleen. Eikä hän enää löytänyt oikeutusta.

”Ei se lopettanut mitään. Tuli toisia tuhonlaulajia, jotka nostattivat maat ja käänsivät jokien suunnat. Tuli uusia torneja, toisia jyrkänteitä. Eikä siinä kylässä tapahtuneella ollut enää mitään merkitystä. Ne ihmiset kuolivat turhaan.”
Talvi tarkkaili Roinia.
”Ketkä mielestäsi sodassa eivät kuole turhaan?”
Roin oli vaiti ja tuijotti tuleen.

”Miksi se ei vienyt minua mukanaan?” Roin kysyi liekeiltä. ”Mikä kumma taika säästi minut kaiken sen jälkeen, vaikka siitä tuhosta ei olisi kenenkään pitänyt selvitä?”
”Kuka tietää”, Talvi sanoi. ”Miksi toisten liekki puhalletaan sammuksiin ennen aikaansa, miksi toisten palaa vielä silloinkin kun kynttilästä ei ole jäljellä kuin irvokkaat rippeet?”
”Miksi sinä et jo tuomitse minua?” Roin kysyi ja kääntyi Talveen päin.
”Haluaisitko että minä tuomitsen sinut? Tai että vihaisin sinua sen vuoksi mitä teit? Mitä se auttaisi?”
”Se olisi oikein! Se olisi kuten kuuluu!”
”Olisiko? Miksi?”
”Koska he olivat syyttömiä mihinkään!”
”Olisiko se ollut oikein jos he olisivat olleet syyllisiä?”
”Olisi!” Roin huusi ja epäröi sitten. ”Ei… Ei.”

”Roin”, Talvi sanoi ja tarttui Roinin käsiin. ”Sodissa ei taistele vain sotilaita. Sodissa ei kuole vain sotilaita. Eikä sotien jälkeen elossa ole vain hyviä ihmisiä tai pahoja ihmisiä, viattomia tai syyllisiä. Eivät ne, jotka tulevat sodasta hengissä, selvinneet siitä. Sinun sotasi ei päättynyt tornille. Muulle sinä löysit oikeutuksen, ja sekin kadotti oikeutuksensa vasta, kun ymmärsit, ettei siitä ollut mitään hyötyä. Olisiko se ollut oikein, jos siitä olisi ollut hyötyä? Eivätkö kyläläiset olisi silloin olleet samalla tavalla viattomia?”
Kuningas puristi Roinin käsiä.
”Mutta sinun sotasi ei päättynyt myöskään Kivilehdon rauhaan. Sinun sotasi jatkuu yhä. Tuli ei vienyt sinua kaikille taistelutantereillesi. Alusta loppuun Tulella oli yksi päämäärä. Kylä laaksossa, jonka reunalla on vartiotorni. Miksi? Sinä olit mukana monessa. Niistä taisteluista kerrotaan lauluissa. Monenlaisissa, sankarilauluissa ja vähemmän mairittelevissa. Niiden oikeutusta tullaan kyselemään ja käsittelemään. Minä en sinua tuomitse enkä minä anna sinulle anteeksi, sillä kumpikaan niistä ei ole minun tehtäväni. Voittajat saattavat kirjoittaa historian, mutta sodassa ei ole voittajia. Ja voi olla että tulee vielä päivä, jolloin joudut tilille. Mutta yhdestä tarinasta kukaan ei sinulta kysy.”

”Montako kertaa olet kuullut tarinan viattomista, jotka tapettiin oikeudetta Koillisrannalla, Naranmaan vartiotornilla?” Talvi kysyi syyttelemättä. ”Montako kertaa olet kuullut jonkun muun kertovan tuota tarinaa, ja hävennyt?”
”En kertaakaan. En milloinkaan. En ole voinut, sillä kukaan ei kerro sitä.”
Talvi nyökkäsi.
”Sillä se tarina on unohdettu. Heidät on unohdettu. Nummenmaassa kasvaa joukko lapsia, nyt jo nuoria, jotka tietävät, että heidän entistä kotikyläänsä ei enää ole. Mutta kukaan ei kerro mitä sen asukkaille tapahtui, sillä ei ole jäljellä ketään joka muistaisi.”
”Minä olen.”
Talvi nyökkäsi.
”Niin.”

Oivallus tuli hetken kuluttua. Roin ei ensin tiennyt miten asetella asiansa.

Tulen kaiku 13/15

Tulen kaiku

Oli vielä päivä. Nuotioiden liekit lämmittivät sinistä hämärää. Roin askelsi kohti Talvikylää, aina vain ripeämmin sillä matka tuntui kestävän tällä kertaa loputtomasti. Kuningas Talvi ei ollut kertonut mistä reistä oli kyse. Niiden palaaminen oli kuitenkin ilmeisesti ilon ja jännityksen aihe.

Portaiden alapäässä lyhtyä kantavan vaeltajan veistoksen luona seisoskeli Viima. Hän ei katsonut edes päin Roinin tullessa vierelle, tarkkaili vain kylää ja taputteli lumipalloa pyöreämmäksi.
”Minä”, Roin aloitti.
”Älä. Ei sen väliä.”
Roin näki että sen oli väliä, mutta ei väittänyt vastaan.
”Tule, reet saapuvat kohta”, Viima sanoi ja lähti alas polkua heittäen lumipallonsa poikkipuuttoman portin pylvääseen.

Talvikylän väkeä oli kokoontunut sankoin joukoin kylätalon edustan aukealle. Lapset kiljahtelivat ja melusivat, vanhemmat vaihtoivat jalalta toiselle pysyäkseen lämpimänä seisoskellessa. Kuura, Pyry ja Huurre heittelivät lumipalloja yrittäen osua toistensa palloihin. Mishakin oli tullut. Hän vilkuili ympärilleen yrittäen saada selkoa tapahtumista.
”Mitkä reet?” Roin kysyi viimein.
”Lahjareet”, Viima vastasi.
He saapuivat Mishan luo. Ilmeisesti tämä oli kuitenkin paremmin perillä siitä mitä tapahtui.
”Hyvä että ehditte”, hän sanoi innoissaan.
”Talvikylästä viedään suuret rekikuormat esineitä etelään ennen sydäntalvea”, Viima selitti ja tähysi kylätalon ohi itään vievää tietä. ”Takaisin lähtiessään ajajat täyttävät reet kukkuroilleen kaikkea sellaista mitä ei Talven valtakunnasta saa. He ajavat yöt läpeensä kestävimmillä juhdilla kiireesti takaisin Idän kauppatietä, jotta tuoreet eivät mene huonoksi. Pohjankaaresta kahdessa päivässä Talvikylään. Kärkimailta viidessä Pohjankaareen.”
”Eihän se voi olla mahdollista”, Roin kielsi. ”Kärkimailta kestää puoli kuuta Lumivuorille.”
”Ei sitten”, Viima sanoi.

Se kuului ensin heikkona tasaisena kimmellyksenä, kuin jääkiteet äänettömässä tuulessa lumen pinnalla kovan pakkasen päivänä. Joukossa kävi kohahdus kun Talven väki kiinnitti toistensa huomion. Ja sitten joukko vaimeni. Helisevä ääni voimistui hiljaa, ja lopulta sen erotti kymmenien tiukujen kuoroksi jostakin kaukaa talojen takaa, idän tien pimeydestä.

Väki puhkesi hihkumaan ja hurraamaan, kun ensimmäinen valjakko ilmestyi näkyviin tiesoihtujen valoon kauempana. Kuuden poron vetämä reki syöksyi hurjaa vauhtia talojen välissä. Aisakellojen kilkatus kuului nyt jo ihmisjoukon metelin yli. Keskeltä aukeaa siirryttiin tungeksien reunemmalle, avaten saapuville tilaa. Nyt rekiä näkyi jonossa jo useampia, kaikissa ajaja tai kaksi, kaikki kukkuroillaan säkkejä ja laatikoita. Useimpia vetivät porot, muutamia peurat tai hevoset.

Väkijoukossa kävi tervetulohuutojen aalto, kun ensimmäinen valjakko pysähtyi kaartaen aukion takalaidalle, lanaten tiukkaan tallattua lunta pieneksi keoksi. Ajaja nousi seisomaan mutta ei laskeutunut kyydistä. Seuraavat kaksi rekeä pysähtyivät. Eläinten turvat höyrysivät. Pienimmät lapset singahtivat antamaan juhdille omenoita. Yhä uusia rekiä liukui aukiolle ja sitä mukaa kun ne pysähtyivät, kulkusten kilinä vaimeni.

Ensimmäistä rekeä ajanut ja seisomaan noussut mies nosti kätensä.
”Rautaa raatajille, vihanneksia villasta, hedelmiä heille jotka pitävät tulta!” hän huusi kuuluvalla äänellä. Kuin kaiku aukion väki yhtyi vastaukseen. ”Rautaa raatajille, vihanneksia villasta, hedelmiä heille jotka pitävät tulta!”

Roin ja Misha lienivät ainoat jotka eivät olleet huutaneet. Viiman ääni oli kuulunut kuorossa. Nainen seurasi tarkasti tapahtumia. Viimeinen reistä pysähtyi. Niitä oli puolitoista tusinaa.

”Terve Talven väki!”, ensimmäisen reen ajaja jatkoi. Hän nosti kätensä ja katseensa kohti Vuoren rinteessä olevaa Talven tupaa. ”Terve taatto Talvi! Terveisiä etelästä! Näen että pimeä on voitettu ja tulet palavat. Se on hyvä.”
Viima supisi jotakin vieressään seisovalle miehelle. Tämä nyökkäsi.
”Kuurankorvesta ennustettiin lauhtuvan hetkeksi ja puolen kuun aikaan pakastavan kovasti jälleen”, ajaja huusi. ”Pohjankaaren kuulumiset ovat varmasti kulkeutuneet erämaan silmien mukana.”
Ihmiset alkoivat tungeksia kohti rekiä mutta kummallisen järjestyksessä.
”Tapahtuipa jotakin sellaista, ettei ole tapahtunut sitten vanhan Riitteen nuoruuden.”
Väkijoukko kuunteli.
”Nuoska”, ajaja osoitti kädellään eräässä kahden hevosen vetämässä reessä seisovaa myssypäistä tyttöä, joka vilkutti yleisölle, ”rekijoukkomme nuorin kohtasi vaikeuksia Roonusta tulevalla reitillään ja oli Kärkimailla meitä muita päivän myöhemmin. Hän sai meidät kuitenkin kiinni Pohjankaaressa.”
Väkijoukko kohahti. Roin vilkaisi Viimaa. Nainen ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota.
”Nuoren Riitteen jälkeen ei kukaan ole matkannut Kärkimailta Pohjankaareen neljässä päivässä ennen kuin nyt!”
Tyttö kumarteli ja niiaili joka suuntaan väkijoukon hurratessa ja taputtaessa.
”Nyt!” ajaja huusi, ”hedelmiä heille!”
Rekien ajajat alkoivat kaivaa kuormistaan syvempiä säkkejä. Viimakin lähti kohti lähintä rekeä. Roin ja Misha seurasivat häntä.

Reessä oli kaksi ajajaa, ja he jakelivat tuomisiaan kahdelle puolelle. Roin näki säkistä ilmestyvän appelsiinin ja ennen kuin ehti huomata kuka sen sai, se oli jo mennyt. Oli jokin vaaleanpunainen hedelmä. Lisää appelsiineja.
”Hei”, kuului Roinin vierestä.
Hile oli tullut odottamaan vuoroaan ja sattumalta he olivat ajautuneet samaan kohtaan. Hileellä oli yhä Viiman liian suuri myssy. Roin mietti, oliko myssy Viiman ensinkään. Hän tervehti Hilettä.
”Toivottavasti minä saan pentrikonan”, tyttö sanoi ja piti tarkkaan silmällä reen säkeistä esiin tulevia hedelmiä.
”Minä en ole koskaan tainnut nähdä sellaista”, Roin sanoi.
”Ne ovat noita tummanvihreitä”, Hile selitti.
”Kasvavat kai jossain Keskimerellä päin”, Misha muisteli. ”Olen tainnut joskus maistaa.”
”Minä pidän huolta että saat sellaisen ainakin myöhemmin”, Viima vakuutti. ”Kaikkea ei jaeta nyt vaan suurin osa varastoidaan”, hän selitti Roinille.

Roin ja Misha saivat appelsiinin, Viima jonkin sinertävän pitkulaisen hedelmän ja Hile kaipaamansa pentrikonan. Roin ajatteli, että se oli paras appelsiini jonka hän oli syönyt. Todellisuudessa se ei ollut, sillä matka oli nahistanut sitä hivenen ja Roin oli syönyt suoraan puusta poimittuja appelsiineja kerran Aavalehdossa. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä, sillä Talven valtakunnan sinisessä hämärässä appelsiini hehkui tulikiven lailla.

Tiiman verran väki parveili aukiolla. Misha tervehti joitakin jo kuin vanhoja ystäviä. Viima vaihtoi muutaman sanan paikalle sattuneiden kanssa. Hile oli mennyt menojaan. Ensimmäisinä lähtivät ne valjakot joiden reissä ei ollut ruokatarpeita. Raakametallit vietiin jalostettavaksi pajoihin länsikylässä, hienot langat kutomoihin. Kun joukko pikku hiljaa alkoi harveta, Misha ehdotti ruokailua kylätalossa. Se sopi kaikille.
”Me tulemme aivan kohta”, Viima sanoi Mishalle portailla. Misha nyökkäsi. Roin jäi Viiman kanssa portaiden juurelle.
”Minä en kaipaa anteeksipyyntöäsi”, Viima sanoi kun Misha oli sulkenut oven perässään. ”Mutta seuraavalla kerralla en tule sinun perääsi.”
”Ymmärrän.”
”Liikaa asioita palasi mieleeni tuhkavainioilla. Se paikka ei ole meille.”
”Ja siltikään se ei saa sinua”, Roin sanoi ja katui heti sanojaan.
”Talvi kertoi sinulle.”
”Jotain sellaista. Mitä nyt osasi.”
”Mitä osasi?” Viima naurahti. ”Mitä halusi. Sinä et häntä saa paljastamaan kaikkea mitä hän tietää, et edes kaikkea mitä olisi tarvis. Hän näkee lumen ja pakkasen yli, hän tietää muinaiset merkitykset ja tuntee sen ensimmäisen taivaan. Hän huolehtii meistä jokaisesta, mutta itse meidän on löydettävä oma tiemme. Minä löysin omani Vuoren takaa ja tiedän, ettei polkuni kulje sieltä enää. Sinun…”
Roin laski päänsä. Viima potki lunta.
”Talvi odottaa, että muut kertovat tarinansa. Ja etenkin muiden tarinat. Hän kertoo vain sen verran että liekki syttyy. Muiden pitää tuoda puut.”
”Kerrotko sinä minulle itsestäsi?” Roin kysyi. Ehkä se oli pyyntö.
”Ehkä. Joskus. Sinä kerrot minulle itsestäsi ensin”, Viima totesi.
”Eihän se ole reilua.”
”Ei se ollut komento”, Viima naurahti. ”Minä vain tiedän että se on niin.”
”Miten? Ethän sinä tunne minua.”
”En niin”, Viima sanoi ja viittasi kohti ovea. ”Mutta toisin kuin Talvi väittää, minä tunnen itseni.”
He nousivat portaat.
”Saat anteeksi, Tuleenpuhaltaja. Ei kaunaa. Mutta vain tämän kerran.”

Roin kiipesi ylös. Oli kummallista, miten paljon nopeammin portaat Talven tupaan pääsi kulkemaan, kun ne oli muutaman kerran noussut. Ei niissä ollut mitään erikoista, ei useampia reittejä tai hidastavia vaaranpaikkoja. Mutta nytkin, kylläisenä, nousuun meni aikaa enää alle puoli tiimaa.

Talvi katseli tasanteeltaan alas kylään, yli erämaan ja taivaalla häivähteleviä ensimmäisiä vihreitä nauhoja. Vanhuksella oli päällään aiempaa paksumpi punainen kultakirjoiltu viitta jonka reunoissa oli valkeaa karvaa. Päässään hänellä oli punainen hiippalakki, jonka kärki roikkui alhaalla selässä. Hengitys höyrysi hiljaiseen tahtiin tuuhean valkean parran läpi.
”Roin Samar, Tuleenpuhaltaja”, Talvi myhäili ja levitti kätensä tervehdykseen. ”Mukava kun tulit.”
”Olin poissa muutaman tiiman”, Roin naurahti.
”Tiedän, tiedän”, kuningas sanoi. ”Mutta lahjareet saavat minut aina kovin hyvälle tuulelle. Tuovat mieleen…” Lauseen loppu haipui pakkaseen Talven upotessa ajatukseen. Sitten hän vakavoitui.
”Mitä?” Roin kysyi.
”Sinulla on tehtävää.”
Talvi potki lumiset huopatossunsa puhtaiksi oven pieleen heidän mennessään sisään.

Roin ja kuningas Talvi istuivat tuoleille Talven tuvan suuren takan ääressä. Lämpö kipristeli poskilla ja kuivatti silmiä. Roin tuijotti liekkeihin ja hiillokseen.

Hän oli katsonut jälleen etelään, siirtynyt vaivatta erämaan poikki vaikka tunsikin saman vedon kuin aiemmin, saman rinteen jota vasten piti askeltaa. Hän siirtyi liekistä toiseen, ihmisestä toiseen, elämästä toiseen. Talvi myönsi, että saavutus oli hieno. Roin turhautui.
”Minä tiedän miten saavuttaa sellaisen ihmisen liekki, jota en näe. Jonka en edes tiedä olevan siellä, minne katson. Mutta hänestä en saa kiinni. En, vaikka kuinka tarkkaan.”
”Sinä et usko häntä todeksi. Hän on sinulle edelleen vain unesi hahmo, kuvajainen vailla todellista liekkiä. Tai ehkä pelkäät, että sinä olet vain hänen untaan. Päästä irti sellaisista ajatuksista. Te olette molemmat samaa liekkiä. Me kaikki olemme. Hän. Sinä. Minä. Talvikylän asukkaat. Etelän valtakuntien väki. Tuon miehen maailman ihmiset. Kaikki samaa sen ensimmäisen taivaan tulta.”
Taivaan tulta. Hän oli aikonut sitä aiemmin, mutta silloin taivas oli ollut vain tähtiä täynnä. Hän katsoi syvälle tulisijan hehkuun, sen läpi ulos, taivaalla liekehtivään virtaan. Hän antoi sen kapaloida itsensä harsoon kuin sylilapsen. Ja yhtäkkiä oli vain pimeyttä. Roin hätääntyi.
”Älä pelkää”, Talven ääni kumisi jostain kaukaa. ”Katso tarkemmin. Älä pelkää.”
Roin katsoi. Ja kuin taivas josta tarkemmin katsomalla löytyy pimeyden sijaan aina uusia ja uusia tähtiä, hän huomasi pimeydessä lukemattomia heikkoja pisteitä aivan kuin tumman kankaan takana. Hän itse hohti kirkkaana kuin kevätaurinko hangella, ja kankaan takaa yksi, muita kirkkaampi…

Kaksi, niitä oli kaksi, himmeämpi hehku joka pysyi paikallaan ja kirkkaampi joka liikkui.

Roin istui takan edessä. Talvi tarkkaili häntä ja odotti. Roin hengitti syvään silmät kiinni.
”Olen ymmärtänyt sen väärin”, Roin sanoi ja avasi silmänsä. Ja hän katsoi Talven takan liekkeihin. Hän etsi kirkkaimman liekin mustan kankaan takaa ja katsoi sen läpi siihen maailmaan jossa tuli on niin samanlaista, siihen mieheen jonka korttiin ei tullut sanoja, siihen…

Hän havahtui kun nainen istahti vastapäätä. Pubissa oli hiljaista. Takahuoneen seurue oli lähtenyt.
”Anteeksi, oletko sulkemassa?”
”En”, nainen vastasi. ”Tai olen, mutta en heittämässä sinua ulos. Anteeksi jos tungettelen.”
”Et, et”, mies vastasi, tarttui konjakkilasiinsa ja huomasi sen sitten olevan tyhjä. ”Et.”
”Anteeksi jos olen liian suora. Olen seuraillut sinua tämän illan. Sinä palaat uudestaan ja uudestaan tuohon yhteen korttiin. Yrität. Siirrät sen sitten sivuun, kirjoitat toisen, kaksi välissä. Ja palaat takaisin. Siihen asti, kunnes ei ollut enää muita kortteja. Otatko vielä?”
Mies nyökkäsi. Nainen nousi, asteli baaritiskille ja kurotti pullon sen takaa. Korkki plopsahti avautuessaan. Mies kiitti lasinsa täyttyessä.
”Minä tarjoan tämän”, nainen sanoi istuutuessaan. ”Minä olen Anna.”
”Johan”, mies esitteli itsensä. ”Olenko minä viimeinen?”
”Olet. Mutta ei minulla ole mihinkään kiire. Kello ei ole vielä paljoa.”
Johan katsoi kelloaan, sitten baaritiskin päässä olevaa vanhaa kaappikelloa. Ei tosiaan ollut vielä kovin myöhä.
”Tähän aikaan vuodesta ei kenenkään pitäisi olla murheissaan”, Anna sanoi.
”Mistä tiedät että olen murheellinen”, Johan kysyi.
”Tämä on ollut tässä jonkin aikaa”, Anna sanoi painottaen sanaa ’jonkin’. ”Minäkin jo pitkään. Et sinä ole ensimmäinen joka on hakenut lohdutusta konjakista.”
”En minä hae lohdutusta. Eivätkä nämä kuulu sinulle.” Johan tarttui kynään ja kumartui kortin ylle.
”Okei”, Anna sanoi ja nousi. Johan sulki silmänsä ja huokasi.
”Ole kiltti ja istu kanssani”, Johan sanoi. Anna kääntyi ja palasi pöytään.
”Se on vähän turhan mutkikas juttu”, Johan sanoi ja avasi silmänsä.
”Ymmärrän. Ei siitä tarvitse puhua”, Anna sanoi. ”Voin istua tässä hiljaa.”
Ja niin Anna istui, ja pitkään Johan ryhtyi kirjoittamaan viimeiseksi jäänyttä korttia. Kului tovi, kului toinen. Johan huokasi ja laski kynän kortin päälle. Hän ei ollut aloittanut.

Tulen kaiku 12/15

Roin ei löytänyt enää mitään katsoessaan liekkiin. Hän yritti nähdä takaisin Talven tupaan, mutta turhaan. Ei ollut kuin hän ja soihtu ja muutama metri valaistua käytävää pimeydessä. Siinä oli hänen kaikkeutensa, ja aika itse oli lakannut olemasta. Pian hänkin päättyisi. Tuli sammuisi ja jäljelle jäisi vain pimeys. Viimeinen Yö.

Käytävä päättyi. Se aukeni rosoiseen vuorenseinämään pimeydessä. Heti aukon ulkopuolella rinne lähti laskeutumaan jyrkästi ja teräviä värittömiä kiviä täynnä. Roin onnistui juuri ja juuri pysähtymään ennen syöksymistään alamäkeen. Hän lähti laskeutumaan varovasti kivien välissä mutkittelevaa tasaisempaa väylää, kiiruhti niin kuin vain pystyi, otti vapaalla kädellään tukea kalliosta. Pienet murikat vierivät alaspäin. Lumi kivillä ei ollut kylmää. Se ei tuntunut miltään. Ei kuulunut mitään. Oli Yö.

Se ei ollut lunta, Roin ymmärsi. Tuhkaa. Tuhkaa, joka puolella tuhkaa, tuhkaa kuin lunta. Rinteen alla aukeni pieni tummanharmaa tasanko, tasainen kuin talvinen pelto. Roin katsoi taivaalle.

Sitä ei ollut. Oli vain musta tyhjyys, ei tähtiä, ei kuuta, ei revontulia. Oli vain loputtoman korkea ikuinen kuilu. Pimeä syvyys.

Kauempana tasangon toisella laidalla oli lisää synkkiä kallioita, joka puolella ympärillä lisää aukeita aloja ja siellä täällä pieniä vuoria tai suuria uhkaavia kivenlohkareita. Ja kaikkea peitti kerros harmaata tuhkaa. Roin laskeutui kohti tasamaata.

Takana Vuori nousi kohti korkeuksia. Sen mittasuhteet huimasivat: se ei näyttänyt isolta, mutta tuntui jatkuvan loputtomiin kaikkiin suuntiin, ja rajaavan tuhkan maan suunnallaan. Oliko hän tullut vuoren läpi toiselle puolelle? Oliko hän yhä vuoren sisässä? Roin pääsi tasangon reunaan.

Hän juoksi yli tuhkakentän, sekunnin, tunnin, vuosisadan. Kivenheiton päässä rinteestä hän löysi paikan johon Harr oli kaatunut: jäljellä oli vain ikiaikaisten kuluneiden kankaiden riekaleita ja vahvikkeissa ollutta vanhaa nahkaa, tuhkan jo hiljaa peittämiä. Ei ollut ruumista. Ei ollut muutakaan. Pelkkä väritön tasanko.

Se olisi voinut olla ääni. Henkäys. Paikalleen jähmettynyt tuulenviri, äkisti tasangon yli joka suuntaan tempomaton puhuri. Se olisi voinut olla liikettä. Hämärän muotojen muutos silmänräpäysten välissä. Sillä yhtäkkiä Roinin edessä seisoi varjo.

Roinin soihtu tukehtui.

Varjo oli valtava. Puolitoista miehen mittaa, ehkä enemmän. Sen mitoista oli vaikea saada selvää. Sillä oli kuin matkaviitta paksusta, tuulenpuuskassa lakoavasta savusta, ja sen päässä liekehti pimeys kuin valtavan uroshirven sarvikruunu. Roin kavahti askeleen taaksepäin, kompastui ja kaatui selälleen.

Ei ollut ääntä. Yön valtakunnassa ei kuulunut hiiskaustakaan. Mutta Hän puhui ja se mitä Roin ei kuullut, oli samanlaista olevaa olemattomuutta kuin pimeänpetojen räksytys.
”Yössä ei elä mikään”, Hän ei sanonut. ”Minä olen Tyhjyys ja minä olen Tuhkaa. Yössä ei elä mikään.”
Ja Hän liikkui kohti Roinia, Roin potki itseään kauemmas, konttasi selällään loitommalle. Minä olen Pelko ja Pakokauhu, Hänen olisi pitänyt jatkaa.
”Niin vähäisistä vuosistanne teillä on kiire tuhkaniityille”, Hän kuitenkin jatkoi äänettä. Varjo liikahti, ja Roin näki varjon poimuista välähdyksen jotakin luunvalkoista. Roin kuuli heikon laulun, tunsi pakkasen, ja joku tarttui hänen olkapäähänsä kiskaisten häntä kauemmaksi. Viima astui Roinin yli hänen ja varjon väliin, vetäen miekkansa esiin. Ja nyt Roin kuuli puuttuvat osat Viiman miekan laulusta, ja vaikka Talven metsissä kuulunut osa oli vaiennut, Hänen teränsä lauloi ne äänet. Sillä molemmat äänet todella kuuluivat, yhdessä ne olivat sinfonia, kokonainen sävel. Se osa, joka kuului Hänen teräksestään ja jolla Viiman miekka oli laulanut Talven valtakunnassa, oli Yön ääni, ja se joka nyt kuului Talven neidon aseesta, oli Tulen kaiku. Se oli rätinää nuotiossa, napsahduksia kiukaan pesässä, kohina takan hormissa.

”Sinä et vie häntä tuhkavainioille”, Viima ei sanonut ja piti miekkansa valmiudessa. ”Et vielä.”
”Yössä ei elä mikään”, Hän ei toistanut. ”Yössä Talven lapsista tulee tuhkaa. Sinä olet yhtä vähäinen.”
Yön rummut iskivät Tulen sointuihin. Ei ollut liikettä, mutta nyt Viiman ja Hänen terät olivat vastakkain.
”Kun löydät minut kirjastasi, olen yhtä vähäinen.”
Tuli lauloi Yötä vasten. Yön iskut pysähtyivät Tulen nuotteihin.
”Ja häntä sinä et voi viedä, sillä hän on Tuleenpuhaltaja.”
”Se ei merkitse mitään. Vaikka itse kuninkaasi nousisi minua vastaan, ei hän palaisi Yöstä.”
”Minä en ole kuten kuninkaani”, Viima ei vastannut. ”Eikö se ole selvää jo viime kerrasta?”
Viima lähti astelemaan taaksepäin, ja Roin huomasi olevansa edelleen maassa. Hän kompuroi ylös.
”Juokse”, Viima ei sihahtanut hampaidensa välistä.
Varjo liikahti, mutta Viiman miekka oli jo valmiina ottamaan terän vastaan. Laulu voimistui. Roin lähti juoksemaan kohti Vuorta.

Montaa askelta hän ei ollut ehtinyt ottaa, kun Viima jo juoksi hänen vierellään. Eikä montaa askelta lisää, kun huomasi Hänen ilmestyneen heistä vuorelle päin. Varjo ei kuitenkaan seisonut aivan heidän reitillään, vaan hieman sivussa, kuin vartioiden heidän menoaan. He ohittivat varjon turvallisen matkan päästä. Kun Roin kääntyi katsomaan olkansa yli, Hän oli poissa. Ja taas, tasangon reunalla seisoi varjo, edelleen sivuun heidän reitiltään.

Peräkkäin he kiipesivät kivien yli, Auttoivat toisiaan hankalissa paikoissa. He löysivät polun jota Roin oli laskeutunut. Ja polun päästä löytyi luolansuu josta he olivat tulleet. Aukolla Roin kääntyi vielä katsomaan alas mäkeen ja tasangolle, odottaen näkevänsä Hänet katsomassa heidän peräänsä. Hän näki vain tuhkaa.

Käytävä olisi ollut säkkipimeä ja heidän olisi pitänyt edetä seiniä tunnustelemalla, mutta Viima poimi maasta sammutetun soihdun ja sytytti sen uudelleen. Liekki lähti vaivalloisesti eikä lämpöä tuntunut.

He palasivat mutkittelevaa käytävää pitkin. Pikku hiljaa korvissa alkoi taas kuulua ääntä, omat askeleet, hengitys, vaatteiden kahina. Ja lämpö alkoi palata. Tunto myös. Hihojen kangas tuntui ranteita vasten. Eikä matka vaikuttanut aivan yhtä pitkältä ja kiemuraiselta kuin toiseen suuntaan. Ja viimein he astuivat avoimesta oviaukosta Talven tupaan, suuren takan valoon ja lämpöön. Kuningas Talvi nousi tulen luota, mutta Viima ei sanonut tälle mitään vaan harppoi suoraa päätä salin ovelle, riuhtaisi sen auki ja läimäytti perässään kiinni. Talvi katsahti Roiniin, joka oli jäänyt seisoskelemaan takan viereen huomatessaan Viiman ärtymyksen.
”Roshua leppyy pian”, Talvi rohkaisi. ”Hän tulistuu leimahtaen, mutta hiipuu nopeasti. Sinun olisi ollut parempi kuunnella minua.”
”Minä… Viima tiesi mitä sanoa. Mitä tehdä. Hän tiesi miten tuoda minut pois. Miten?”
”Ei hän tiennyt, Tuleenpuhaltaja. Mutta Yö ei ole Roshualle vieras. Eikä Hän ole Roshualle vieras.”
”Viima sanoi, ettei Hän löydä tätä kirjastaan. Mistä kirjasta? Kuka Hän on?”
Talvi heilautti kättään vähättelevästi.
”Ei sinun tarvitse kysyä noita kysymyksiä. Sinä tiedät mitä Roshua tarkoitti puhuessaan kirjasta. Sinä tiedät kuka Hän on. Jokainen tietää.”
Roin katsoi Talven silmistä heijastuvaa takan liekkien tanssia. Sitten hän huokasi.
”Niin. Niin kai.” Roin oli hetken vaiti. ”Mutta kuka sinä sitten olet?”
”Tällä erää… minä olen Talvi.”

”Sanoit Harrille, ettei kukaan kohtaa Häntä ja palaa takaisin. Sinä valehtelit”, Roin sanoi, mutta syytös kuivui kasaan pelkäksi tosiasiaksi.
”Kyllä. Ja en. Kerroin totuuden kuten se tavallisesti on. Vain keskikesän päivänä on maailmassa kylliksi aurinkoa kenenkään elävän uskaltaa laskea jalkansa tuhkavainioille, ja silloinkin pitää olla äärimmäisen varovainen.”
”Tuhkakivet”, Roin oivalsi. Kuningas nyökkäsi.
”Sillä silloin Hän ei tule lähellekään Vuorta. Silloin Vuori hehkuu kesän lämpöä, ja se lämpö saa myös tuhkakivet hehkumaan. Kukaan ei Häntä silloin kohtaa. Ja Roshua… Roshua on ainoa joka on kohdannut Hänet ja palannut. Enkä minä tiedä miksi.”
”Viima sanoi Hänelle viime kerrasta. Että olisi pitänyt viime kerralla käydä selväksi, ettei Viima ole kuten sinä.”
”Niin. Se tapahtui pian sen jälkeen, kun Roshua oli saapunut Talven valtakuntaan. Pieni, polvenkorkuinen tyttölapsi.” Talvi näytti pohtivan. ”Kertoiko hän isästään?”
”Ei. Hän mainitsi, ettei ollut ehtinyt kysyä isältään syytä tänne tuloon. Oletin isän kuolleen.”
Talvi istuutui valtaistuimelleen ja Roin otti lähimmän tuolin itselleen.
”Hänen isänsä oli kuollut jo, kun heidän rekensä tuli kahden nääntyneen hevosen vetämänä itäportista. Roshua itse oli peitelty syvälle turkkeihin. Isänsä oli lyyhistynyt ohjaksien taakse. Kuolemasta ei ollut kauaa, mutta mitään ei enää ollut tehtävissä.”
”Entä Viiman äiti?”
”Äidistä ei ole tietoa. Hän ei ollut mukana, eikä hän milloinkaan tullut etsimään tytärtään. Minä oletan hänen kuolleen jo ennen kuin Roshua ja isänsä olivat lähteneet matkaan.”
”Mutta sinä voisit etsiä hänet? Voisit löytää hänen liekkinsä.”
Talvi hymyili surullisesti.
”Kaunis ajatus, mutta en. Anna kun kerron.”

Talven lapset olivat siirtäneet pienen tytön lämpimään ja ruokkineet hevoset. Jopa kuningas itse oli harvinaisesti laskeutunut tuvastaan Talvikylään. Oli ollut talvinen päivä, hiukan sen jälkeen kun aurinko aina ensimmäisen kerran näyttäytyy Talvikylän hangilla, puoli kuunkiertoa Sydäntalvesta. Pieni tyttö ei ollut puhunut paljoa. Oli osannut kertoa nimekseen Roshua, ja väittänyt kivenkovaa, ettei hänen isänsä ole kuollut. Äidistään hän ei osannut kertoa mitään, ei liioin isänsä nimeä.

Isän hautajaiset pidettiin kaksi päivää myöhemmin, ja hautatulen palaessa Roshua oli kadonnut. Tyttöä oli etsitty joka puolelta kylää, metsästä, viljelylaaksosta ja rinteiltä. Kuningas oli istunut tupansa takan ääressä aamusta iltaan, etsinyt pientä liekkiä missä ikinä se olikaan. Tuloksetta.

Se ei ollut tullut hänelle mieleenkään, ei ennen kuin vasta toisen päivän kääntyessä iltaan. Ja kuningas Talvi katsoi sinne minne hän ei milloinkaan katsonut, etsi liekkiä sieltä missä Tulta ei ole.

Ja hän näki Roshuan istumassa valottomalla vainiolla, kaukana vuoresta, liian kaukana kenenkään elävän tyttöä hakea tähän aikaan talvesta. Liian kaukana jopa kuningas Talvelle, liekille joka ei pelkää tuhkaa. Mutta Roshua ei vain istunut. Hän keskusteli. Varjoa ei näkynyt, mutta jossain Hän oli ja kuunteli.

”Kun sinä puhallat”, Talvi sanoi ja Roin havahtui tarinasta, ”Tuli vastaa. Mutta kun Roshua…” Talvi vaikeni.
”Kerro”, Roin vaati.
”Minä en tiedä”, Talvi sanoi, ja ikuisen miehen silmistä näki, että hän tarkoitti mitä sanoi. ”Minä tiedän enemmän kuin kerron, totta. Ja minä kerron paljon, sillä tarinat on tarkoitettu kerrottaviksi ja sadut sanottaviksi. Mutta Roshua on minulle arvoitus. Pitkään tämän jälkeen minä etsin, mutta en löytänyt. Ja sitten…”
”Mitä sitten?”
”Emme ole vielä niin pitkällä”, Talvi sanoi, laski kätensä syliinsä ja jatkoi.

Roshua istui. Pieni, hentoinen tyttö istui keskellä tuhkaniittyjä, tähdettömän taivaan alla, jalkojensa päällä. Ja Roshua puhui. Tarkkaileva Talvi ei erottanut sanoja, ei edes aiheita. Mutta Talvi näki, että Hänelle Roshua oli tasaveroinen kumppani, keskustelupari jolta voi oppia. Ja jota voi opettaa.

Ja sylissään Roshualla oli suurin koskaan nähty tuhkakivi, koiran kokoinen, joka leiskui ja loimusi, vaikka keskikesän päivän oli melkein kauimpana kuin se milloinkaan voi olla. Roshua ei käynyt kauppaa. Roshua ei kysynyt eikä käskenyt. Roshua kertoi, ja kun oli sen aika, Roshua kuunteli.

Kului yö, kului päivä Talven tuijottaessa tupansa liekkiin, kului toinen yö, ja Roshua nousi.

Tyttö piti edelleen tuhkakiveä tiukasti sylissään astellessaan halki tuhkan peltojen kohti Vuorta. Roshua kiipesi tarkkaan rosoisten kivien yli tunnelille ja astui pelkäämättä pimeään käytävään. Tuhkakiven hohka valaisi seiniä hiukan, paljon enemmän kuin tuhkakivet yleensä, mutta paljon vähemmän kuin soihtu. Roshua ei empinyt askeleitaan, ei pelännyt. Ja kaikkea tarkkaileva Talvi tiesi, ettei Roshua milloinkaan pelkäisi enää mitään.

Kun tyttö viimein saapui Talven tupaan, hän asetti yhä hehkuvan tuhkakiven lähimmälle pöydälle, käveli takan liekkien lämpöön Talven viereen ja ojensi kätensä kohti tulta.
”Minun on kylmä”, Roshua sanoi. Talvi lähti hakemaan lämmintä vuotaa makuukamaristaan, mutta kun hän tuli takaisin, Roshua istui hänen valtaistuimellaan ja nukkui. Talvi peitteli tytön hakemallaan vuodalla.

”Roshua nukkui toista vuorokautta”, Talvi sanoi. Roin terävöityi. ”Parin tiiman jälkeen kannoin hänet vuoteeseen, eikä hän edes havahtunut unestaan.”
”Nukkuiko hän Yön vainioilla?” Roin kysyi. Talvi ei vastannut.
”Hän nukkui, ja kun hän heräsi, hän halusi syötävää. Eikä hän ole milloinkaan puhunut siitä mitä tapahtui Vuoren toisella puolella.”
Roin odotti että Talvi olisi jatkanut, mutta kun oli kulunut tovi, hän avasi itse suunsa.
”Ja hänen vanhempansa?”
”Niin”, Talvi totesi muistaessaan luvanneensa selityksiä. ”Isästään hän ei osannut kertoa enempää. Ja minua kielsi etsimästä äitiään, sillä hän ei halunnut tietää. Kun kysyn miksi, hän ei vastaa, mutta luulen silti tietäväni. Tieto vanhemmista sitoisi hänet etelän valtakuntiin, asettaisi hänelle paikan maailmassa. Roshua ei pahastu siitä, että kutsun häntä hänen vanhempiensa antamalla nimellä. Tiedän että hän toivoo minun tekevän niin. Hän kertoo nimensä avoimesti kysyville, mutta pyytää aina muita kutsumaan itseään Talven valtakunnan nimellä. Silti hän tekee selväksi, ettei ole Talven lapsi: hän on Talven neito, Talven valtakunnassa valintojen, ei sattuman seurauksena. Jos hän tietäisi verensä tien, se riistäisi häneltä paikan maailmojen välissä. Roshua on aina viihtynyt erämaassa paremmin kuin Talvikylässä. Siellä, valtakuntien välisellä kynnyksellä, on paikka jonka hän on valinnut itselleen.”
Talvi rykäisi.
”Mutta nämä ovat omia mietteitäni. Voi olla etteivät asiat ole lainkaan niin.”
”Sellaisia asiat usein ovat”, Roin sanoi hiljaa.

”Haluatko yrittää illalla takan tulesta”, Talvi kysyi. ”Minä voin pitää tulta kanssasi.”
”Huoneeni tulisijasta opin jo näkemään.”
”Tiedän. Mutta pimeä liekkien välillä saattaa joskus väsyttää matkalaisen. Silloin on hyvä olla seuraa.”
Roin nyökkäsi.
”Hyvä”, Talvi sanoi ja aivan kuin yllättäen muisti jotakin. ”Nyt sinun kannattaa rientää alas Talvikylään. Reet palaavat minä hetkenä hyvänsä.”